Olen 25 vuotias nainen ja vieläkin aivan sekaisin oman elämäni kanssa. En tiedä mitä mun pitäisi edes tehdä. Olen yrittänyt opiskella ja keksiä elämälleni tarkoitus mutta tuloksetta. En ole käynyt mitään kouluja loppuun. Olen kaiken keskeyttänyt kun olen huomannut ettei musta ole tällekkään alalle. Kaikki työ vaatii ihmisestä sellaisia kykyjä joita mulla vaan ei ole. Mulla on myös niin huono itseluottamus että en usko edes pystyväni.
En myöskään näe itselläni mitään tulevaisuutta. En osaa seurustella. Ahdistun liikaa jos joku tulee liian lähelle. Olen kaikki mahdolliset seurustelu suhteetkin lopettanut siihen. Tunnen pakokauhua kuin häkkiin teljetty eläin että on pakko päästä tilanteesta pois.Ja silloin on pakko sanoa että parempi jos vaan olla kavereita. En myöskään haaveile lapsista.
Olen huomannut että olen viimeisen parin vuoden aikana alkanut karttamaan kaikkea mahdollista. En ole enää osallistunut mihinkään kutsuille vaan olen yksikseni mielummin kotona. Mulla on myös suhteet muutamaan kaveriini hiipuneet lähes kokonaan. Ainoastaan yhden kaverin kanssa ole vielä tekemisissä.
Mä olen käynyt tarapioissa ja syönyt lääkkeitä mutta ne mitään ole auttaneet. Mulla vaan menee asiat huonommin. Esim ennen terapioiden ja lääkkeiden alkua pidin vielä kaikkii ystäviini yhteyttä mutten enää. Joten kaikki tuntuu menettäneen merkityksensä. Ainoa millä on merkitystä on kaiken tämän salaaminen muilta. Tiedän että kertominen auttais ja olen sitä yrittänytkin mutta aina kuitenkin pidän suuni kiinni.
Nyt on tullut sellainen olo ettei tässä elämässä ole enää mitään elämisen arvoista. Mulla ei ole mitään. Ei mitään mitä odottaa, tulevaisuus on pelkkä mustaa paskaa.
Tuntuu että olen jo niin vanhakin, kaikilla muilla mun ikäsillä ihmisillä on jo jotain, mutta mä vaan meen paikasta toiseen ilman päämäärää.
Tää koulujen vaihtelukin on tosi noloa, kun luulee haluavansa mutta totuus ei ole sitä mitä on luullut. Työstä kun ei tiedä ennen kuin sitä oikeasti kokeilee.
Toivottavasti huomenna lentokone törmäis tähän taloon niin ei tarvis enää painia tän paskan elämän kanssa, niin väsynyt tähän kaikkeen
En myöskään näe itselläni mitään tulevaisuutta. En osaa seurustella. Ahdistun liikaa jos joku tulee liian lähelle. Olen kaikki mahdolliset seurustelu suhteetkin lopettanut siihen. Tunnen pakokauhua kuin häkkiin teljetty eläin että on pakko päästä tilanteesta pois.Ja silloin on pakko sanoa että parempi jos vaan olla kavereita. En myöskään haaveile lapsista.
Olen huomannut että olen viimeisen parin vuoden aikana alkanut karttamaan kaikkea mahdollista. En ole enää osallistunut mihinkään kutsuille vaan olen yksikseni mielummin kotona. Mulla on myös suhteet muutamaan kaveriini hiipuneet lähes kokonaan. Ainoastaan yhden kaverin kanssa ole vielä tekemisissä.
Mä olen käynyt tarapioissa ja syönyt lääkkeitä mutta ne mitään ole auttaneet. Mulla vaan menee asiat huonommin. Esim ennen terapioiden ja lääkkeiden alkua pidin vielä kaikkii ystäviini yhteyttä mutten enää. Joten kaikki tuntuu menettäneen merkityksensä. Ainoa millä on merkitystä on kaiken tämän salaaminen muilta. Tiedän että kertominen auttais ja olen sitä yrittänytkin mutta aina kuitenkin pidän suuni kiinni.
Nyt on tullut sellainen olo ettei tässä elämässä ole enää mitään elämisen arvoista. Mulla ei ole mitään. Ei mitään mitä odottaa, tulevaisuus on pelkkä mustaa paskaa.
Tuntuu että olen jo niin vanhakin, kaikilla muilla mun ikäsillä ihmisillä on jo jotain, mutta mä vaan meen paikasta toiseen ilman päämäärää.
Tää koulujen vaihtelukin on tosi noloa, kun luulee haluavansa mutta totuus ei ole sitä mitä on luullut. Työstä kun ei tiedä ennen kuin sitä oikeasti kokeilee.
Toivottavasti huomenna lentokone törmäis tähän taloon niin ei tarvis enää painia tän paskan elämän kanssa, niin väsynyt tähän kaikkeen
Vastaukset 3
Vanhimmat
Sinä et uskalla ottaa vastuuta ja sitoutua. Sinulla puuttuu uskallus ja pitkäjännitteisyys. Onko niin että pelkäät epäonnistumista: siksi mieluummin päätät ja lopetat asiast itse ennen kuin ota riskin että asia ei luonnistu tai tulet jätetyki. Tälla tavaoin yrität halluita ja kontrolloida elämääsi itseäsi. Onko sinulla menneisyydessä paljon pettymystä ja onko vaadittu yli kestokyvyn.
Kyllä sinulle vielä paikka elämässä löytyy ja et ole todellakaan vanha. Rukoilen että taivaallinen Isä antaisis sinulle voimaa ja rohkeutta ottaa vastaa ja viedä loppuun haasteita. Rohkene mysö puhumaan avoimesti ongelmistasi. Aloita vastuun ottamien pienin haasteina ja iloitse onnistumisesta.
juu sen tiedän että en uskalla ottaa vastuuta. en halua tehdä mitään mikä jää ns. mun vastuulleni. ja jos näin käy ahdistun ja pelkään että asiat ovat väärin tehty tjn.(siis päätökset koskien mun omaa elämää hoituvat , mutta ongelma tulee siinä kun joudun päättämään asioista jotka koskevat jotain muuta henkilöä, joko tämän terveyttä, rahaa jne) En myöskään salli itselleni virheitä, mun on pakko tehdä kaikki 100% oikein. Se yksikin pikku virhe saa mulla aikaan murehtimis kierteen joka peittää kaikki onnistumisetkin alleen. Tosta seurustelusta en tiedä onko syy siihen että vältän sitä, pelko että en kelpaakkaan. Mua vaan ahdistaa jos pitäs olla jonkun kanssa kaksin, tulen hyvin tietoiseksi esim. omista kehon toiminnosita, miltä näytän, miltä kuullosta, sitten saatan olla ihan hiestä märkä yms.. mikä tekee asiasta vieläkin kiusallisempaa. Muutama kerta on riittänyt siihen etten enää ikinä sovi treffejä...
Kai mulla oli lapsuudessa paljon pettymyksiä. Tunsin aina olevani sisaruksistani se huono osaisin, vaikka yritin eniten olla mieliksi äidilleni. Jouduin myös lapsena kantamaan paljon vastuuta kun äitini oli sairas. Mietin paljon asioita että jos äitini kuolee niin miten hoidan perheen asiat kun isänikin oli vähän huono perheen pyörittämisessä. Tein paljon esim kotitöitä sillä kukaan muu siskoistani ei tehnyt mitään. Halusin olla äidille aina mieliksi. Kaikki muut siskoni tappelivat äitini kanssa, minä en koskaa, sen sijaan pesin koko huushollin. Joutusin paikkailemaan muiden siskojeni aiheuttamaa mielipahaa äidilleni olemalla mieliksi esim juuri siivoamalla ja tekemällä ruokaa. Saatoin jopa pistää omat rahani ruokakauppaan että nuoremmalla siskollani olisi ollut ruokaa kun perheellä oli rahat tiukilla ja äitini oli sairas.
Olen pari vuotta nuorempi mieshenkilö ja mun elämä on myös samanlaista. Jos mikään ei tästä muutu ja nopeasti niin toivon vain että tulis maailmanloppu tai joku muu katastrofi niin että henki menis mahdollisimman pian. Olen myöskin varmaan jo pilannut oman elämäni ja kaikki on ohi jos asiat ei pian muutu.