Tarinani

Lopulta painoin 82kg ja päätin että nyt riitti. Aloin kuntoilemaan jumalattomasti. Valmistuttuani olin hetken työttömänä ja sinä aikana kävin kolme kertaa päivässä lenkillä. Saatoin juosta kymmeniä kilometrejä päivässä käydessäni moikkaamassa tuttuja jne. Ruokavalio oli 100% kunnossa, söin niin terveellisesti kuin kukaan voi. Rasva oli pahasta, jos tuotteessa oli enemmän kuin 200kcl per 100g en voinut syödä sitä ja jos se oli valmisruokaa meinasin oksentaa. Jos pysyin hetkenkin paikallani aloin tekemään punnerruksia jne. Alku oli rankkaa, mutta kun pääsin vauhtiin paino alkoi laskea ja itsetunto kohosi. En edes tiennyt voivani juosta niin pitkiä aikoja! Tunsin olevani elämäni kunnossa. Ystäväni ja perhe naureskeli kun julistin kaikkea mitä en voinut syödä ja toin omia eväitäni joka paikkaan. Tunsin inhoa muita kohtaan kun he mättivät pahaa ja väärää ruokaa suuhunsa. Kaikki aikani oikeastaan kului siihen, kun suunnittelin terveellisiä ruokia sekä liikuntasessioita.

Painoni putosi 65kg nopeasti ja pääsin lopulta töihin. Olin todella väsynyt, en enää käynyt lenkillä eikä kuntoilu muutenkaan huvittanut. Ruokavaliollakaan ei ollut väliä. Lopahdin. Kaikki oli taas harmaata, aloin ahmimaan. Paino ei ehtinyt kuitenkaan ylittää 70kg:aa kun tajusin mihin taas olin ajautumassa ja aloitin totaalipaaston. Jatkoin tätä ja pian paino putosi 57kg:an. Olin ylpeä, koska viimeksi ala-asteella painoin niin vähän. Tätä kuitenkin seurasivat päänsäryt, unettomuus, se sama sumuinen tunne mikä yläasteella oli kun paastosin ensimmäistä kertaa. Työnteosta ei tullut mitään, kun näin jatkuvasti mikrounia huonosti nukuttujen öiden takia. Lopulta mahakipu iski, niinkin pahaksi että ruokailun jälkeen jouduin olemaan kaksin kerroin kymmeniä minuutteja. Aloin ahmimaan siinä pelossa että olin "rikkonut" jotain sisältäni. Ahmiminen kuitenkin aiheutti henkistä pahaa oloa ja aloin okentamaan. Tästä tuli taas kierre, jossa olin jonkun aikaa. En kuitenkaan enää kestänyt mahakipua ja lopetin oksentelut. Ahmiminen kuitenkin jäi.

Nyt nykypäivänä painan 62kg ja aloitin viikko sitten taas lenkkeilyn. En ole syönyt tänään mitään ja pelkään että taas se kierre alkaa. En vain tiedä mitä tämä on. Joskus tuntuu bulimialta, joskus BEDiltä.. Anoreksiaksi nimittäminen tuntuu oudolta, koska en koskaan ole kirjaimellisesti vihannut syömistä enkä myöskään ole ollut vaarallisen laiha. En tiedä mitä minun pitäisi tehdä, typerää että vielä näin aikuisiällä minua kiusaa edelleen tämä syöminen. Salakavalasti se tunne vain kuristaa minua, hiipii taakseni ja taas yrittää ottaa vallan. Katsoi itseäni peilistä ja onhan minussa paljon kaikkea mitä voisi poistaa.

Mitä jos alkaisit syömään normaalisti? Mulla on omakohtaista kokemusta ahmimisesta ja painon jojoilusta. Kaikki alkoi bulimiasta kun sain ystävältäni ilkeä sävyisiä kommentteja- painoindeksi silloin 22 eli en tosiaan läski, päinvastoin urheilullinen ja hoikka samaan aikaan! Kuitenki hullu lähdin laihduttamaan oksentelemalla ja pakkoliikunnalla ja paino sitten tippui -14 kg eli indeksi oli jo runsaasti alipainon puolella. Pidin "mättöpäiviä" heti kun paino oli taas laskenu runsaasti, eli silloin sain syödä mitä vaan, noin kerran kahteen viikkoon. Muut päivät kituutin hedelmillä ja kananmunan valkuaisilla. Jotenkin havahduin omaan laihuuteeni ja terveydentilaan. Myöskin ahmiminen riistäytyi käsistä ja aloin saamaan jonkinasteisia BED kohtauksia. Paino tietenkin nousi mutta ei kovin paljoa. Mikä sitten auttoi ja sai tasapainoon?
1. SÄÄNNÖLLISYYS- siis ruoka-ajat, ja etenkin tarpeeksi usein syöminen eikä pelkkää vihannespuolta.
2. Laihdutusajatuksen unohtaminen ja oman vartalon hyväksyminen normaalipainossa.
3. Herkkujen salliminen: se että herkkuja saa syödä kun niitä tekee mieli mutta kohtuudella, järkevästi eikä niillä saa korvata normaalia ruoka.a
4. Syömällä tarpeeksi energiaa, etenkin hyvää rasvaa JOKA päivä.
5. Liikunnan pitäminen maltillisena.

Toivottavasti noista on apua, kehottaisin unohtamaan laihdutuksen ainakin hetkeksi, nauttimaan elämästä ja syömällä hyvän oikeaa ruokaa joka päivä ja säännöllisesti- näin ahmiminen vähenee kun elimistö ymmärtää saavansa ruokaa. Tsemppiä!

Ihan ensimmäisenä kannattaa heittää vaa'alla vesilintuja. Sen, kuinka hyväksi olonsa tuntee ja kuinka hyvä on, ei pidä riippua vaa'an lukemista ja BMI:n kyttäämisestä.

Tuo Neitinäpsän mainitsema oman vartalon hyväksyminen on tärkeää, ja se alkaa vaikkapa sillä, että kiittää mielessään tai jopa ääneen omaa vartaloaan ja sanoo vaikeille kohdille hyväksyvänsä nekin osaksi kehoaan (kumma kyllä, vähitellen se tehoaa).