Eli mulla on jotain sosiaalisia fobioita. Syön lääkkeitä ja käyn terapiassa.
Mutta lääkkeet yms ei auta vaan on otettava itseään niskasta kiinni ja pakotettava.
Kohdattava tilanteet että niihin pystyy ikinäkään menemään.
No olen nyt yrittänyt pakottaa itseäni työntekoon. Olen mennyt, saanut paniikki kohtauksen ja vielä palannutkin. Mutta nyt tuntuu aivan hirveältä. Missä menee raja kun pitää ottaa kokeiluissa takapakkia??
Mulla on tällähetkellä kaikki mahd ahdistus oireen päällä. En varmaan ollutkaan valmis palaamaan työhön. Luulin taas kerran itsestäni liikoja. Nyt vielä hävettää ilmoittaa työpaikalle että en ole tulossa, totuutta kun siellä ei tiedetä ...
Mutta lääkkeet yms ei auta vaan on otettava itseään niskasta kiinni ja pakotettava.
Kohdattava tilanteet että niihin pystyy ikinäkään menemään.
No olen nyt yrittänyt pakottaa itseäni työntekoon. Olen mennyt, saanut paniikki kohtauksen ja vielä palannutkin. Mutta nyt tuntuu aivan hirveältä. Missä menee raja kun pitää ottaa kokeiluissa takapakkia??
Mulla on tällähetkellä kaikki mahd ahdistus oireen päällä. En varmaan ollutkaan valmis palaamaan työhön. Luulin taas kerran itsestäni liikoja. Nyt vielä hävettää ilmoittaa työpaikalle että en ole tulossa, totuutta kun siellä ei tiedetä ...
Vastaukset 1
Vanhimmat
Hieno homma tuo, että pakotat itsesi kohtaamaan pelkosi. Hatunnoston paikka! En ole asiantuntija, enkä kärsi samankaltaisista peloista, mutta olen omien vaivojeni kanssa siedättänyt itseäni hakemalla rajoja ja pyörimällä oman mukavuusalueeni ulkopuolelle. Minulla tuo on ainakin toiminut.
Minä lähtisin siitä, että kertoisin työpaikalla esimiehelleni suoraan kärsiväni moisista vaivoista ja että haluat siedättää itseäsi työssä toimimisen saralla jatkuvasti, koko ajan mukavuusaluetta laajentaen. Perusteluna olkoon se, että mentaalivaivat ovat yllättävän yleisiä, syöhän psyykelääkkeitä 400000 ihmistä Suomessa. Toinen perustelu on se, että ainakin minä esimiehenä ollessani kunnioittaisin niin paljon rehellisyyttä, suoraselkäisyyttä ja sitä, että tarvittaessa kävelee vaikka seinän läpi tahtonsa läpi saamiseksi.
Onhan tuossa tietysti riskinsä, myönnetään. Esimiehiä ja työpaikkoja on joka lähtöön. Ei välttämättä oma esimieheni vaivojani ymmärtäisi, mutta kun mielenterveysvaivat ovat niin yleisiä niin vähintään joku tuntee jonkun joka kärsii vaivoista ja tietää tämän kunnon ihmiseksi, eikä "hulluksi", kuten aiemmin oli valitettavan yleistä.
Ei tuossa ole yhtään mitään hävettävää, että haluaa töihin, vaikka siitä saakin ahdistavia oireita ja vaikka ei siihen vielä olisikaan valmis. Mistä sitä muuten voi tietää pärjääkö töissä, ellei käy kokeilemassa? :) Ei ole mikään ihme, että työhön palaaminen sairauslomalta jännittää, pelottaa tai ahdistaa. Me pelkääjät pelätään paljon mitättömämpiäkin asioita, mutta kaikesta selvitään.
Tsemppiä punttiin!