En osaa enää

Olen aina ollu rumasti sanottuna "kusipäämagneetti". Ongelma on ollut se että rakastuin aina niin täysillä korviani myöten, että näin maailman vaaleanpunaisena enkä käyttänyt järkikultaani ollenkaan. Varsinkin pisin suhteeni oli täysi katastrofi, mies kohteli niin huonosti etten kenellekään toivoisi samaa.. Pääsin irti ja olin pitkän aikaa yksin, kunnes talvella löysin miehen, jota en uskonut olevan olemassakaan. Kukaan ei ikinä ole osoittanut välittävänsä sillä tavalla, edes sanoja ei olisi tarvittu. Mutta olin silti koko ajan epäluuloinen, pelkäsin ja pakoilin uutta suhteen alkua, huomasin jopa kohtelevani tätä huonosti vaikka oikeasti olin hänestä niin onnellinen että olisin voinut itkeä ilosta, jos olisin uskaltanut. Mietin hänen "miinuksiaan" mutten keksinyt yhtäkään huonoa puolta mihin en olisi rakastunut. Pelkäsin että hän lähtee kuitenkin, ja niin nyt kävi.. Ei mikään ihme, fiksu ihminen ei jää odottelemaan pelkuria pitkäksi aikaa, saatoin antaa jopa sellaisen kuvan etten tahdo mitään vakavaa. Nyt ikävä on kova ja olo on kamala, enkä voi oikeastaan enää tehdä asialle mitään.. Katumuspäissäni jo olen pari kertaa yrittänyt soittaa muttei hän vastaa puhelimeen. En vain saa mahtumaan päähäni sitä ettei hän ollut minulle se oikea, koska tuntuu että häntä olen odottanut koko elämäni. Ehkä olen fiksumpi ensi kerralla jos kohdalle sattuu kultakimpale, mutta olen alkanut miettimään onko kaikki tulevat suhteeni tuomittu kaatumaan pelkojeni takia..