Muistan jo lapsuudesta, että kun minulla on ollut joku kaveri, on se pikkuhiljaa jättänyt minut ja alkanut kaveerata jonkun toisen tyypin kanssa. Tämä on ilmeisesti johtunut siitä, että olen luonteeltani hiljainen, ujo ja rauhaa rakastava, mutta kiivas jos havaitsen, että kustannuksellani pidetään hauskaa. On monesti myös sellainen olo, ettei ole mitään sanottavaa.
Olen nyt 21-vuotias ja minua ei enää kiinnosta olla tekemisissä samaa sukupuolta olevan tympeän ihmisen kanssa. Eniten minua ahdistaa se, ettei minulla ole koskaan ollut tyttöystävää. Enkä tarkoita, että pitäisi vain olla pelkkää seksiä, mutta kun olisi vastakkaista sukupuolta oleva ihminen joka olisi aidosti kiinnostunut minusta, eikä mikään vanha ämmä vaan ikäiseni mukiinmenevän näköinen nuori nainen.
Koulussa on minulle muutaman kerran käynyt näin: olen ihastunut johonkin tyttöön ja salaa vilkuillut häntä, kun olen niin ujo, etten ole uskaltanut mennä mitään sanomaan. Tyttö on huomannut tämän ja alkanut juoruta koko koululle, että "joo se yks outo tyyppi kattoo mua" tai ruvennut vilkuilemaan vihamielisesti takaisin.
Arvatkaas vain kuinka paljon se on ottanut päähän. Aivan kuin olisin itse vastenmielisyyden ruumiillistuma! Ulkonäöstäni on sanottu, että olen ihan hauskan näköinen tyyppi, mutta luonteestani se kai on kiinni. Elän kai masentuneena vanhanapoikana hamaan hautaan asti. Kai tässä on pikkuhiljaa aika ruveta suunnittelemaan omia hautajaisia!
Olen nyt 21-vuotias ja minua ei enää kiinnosta olla tekemisissä samaa sukupuolta olevan tympeän ihmisen kanssa. Eniten minua ahdistaa se, ettei minulla ole koskaan ollut tyttöystävää. Enkä tarkoita, että pitäisi vain olla pelkkää seksiä, mutta kun olisi vastakkaista sukupuolta oleva ihminen joka olisi aidosti kiinnostunut minusta, eikä mikään vanha ämmä vaan ikäiseni mukiinmenevän näköinen nuori nainen.
Koulussa on minulle muutaman kerran käynyt näin: olen ihastunut johonkin tyttöön ja salaa vilkuillut häntä, kun olen niin ujo, etten ole uskaltanut mennä mitään sanomaan. Tyttö on huomannut tämän ja alkanut juoruta koko koululle, että "joo se yks outo tyyppi kattoo mua" tai ruvennut vilkuilemaan vihamielisesti takaisin.
Arvatkaas vain kuinka paljon se on ottanut päähän. Aivan kuin olisin itse vastenmielisyyden ruumiillistuma! Ulkonäöstäni on sanottu, että olen ihan hauskan näköinen tyyppi, mutta luonteestani se kai on kiinni. Elän kai masentuneena vanhanapoikana hamaan hautaan asti. Kai tässä on pikkuhiljaa aika ruveta suunnittelemaan omia hautajaisia!
Vastaukset 8
Vanhimmat
Älä nyt mitään hautajaisia ala vielä suunnittelemaan.
Kuten oot varmaan jo lukenutkin täältä ja muilta keskustelupalstoilta, et ole ainoa yksinäinen. Monet kärsivät samasta. Tää ei tietenkään paljoa lohduta, mutta jos pistät itses narun jatkoks, et ainakaan tapaa ikinä ketään joka haluaa elämäänsä just sut.
Itsekin olen hiljainen, ujo ja rauhaa rakastava. Kuuntelen mielelläni kun muut kertovat kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan väliltä ja kiinnostun helposti asioista, mutta itse en vain keksi mitään puhuttavaa. Ei se silti tarkoita sitä että olisin mitenkään vihamielinen tai jotain. Tiedät varmaan tunteen.. en myöskään koskaan uskalla tehdä aloitetta ja mennä juttelemaan jollekin mielenkiintoiselle tapaukselle. Ehkä tästä syystä en ole koskaan solminut tuttavuuksia vastakkaisen sukupuolen kanssa muualla kuin netissä. Pari jo edesmennyttä tuttavuutta sain chatin kautta ja muutaman miehen olen tavannut deittipalstojen avulla. Yhtä heistä tapaan vieläkin. Tunnen kieltämättä itseni aika luuseriksi, kun en pysty tutustumaan ihmisiin oikeassa elämässä.. noh, meneehän se näinkin.
Onnea sielunkumppanin etsimiseen! Kyllä se sieltä vielä vastaan tulee. Itsekään en ole sellaista vielä tavannut, mutta pitää vain uskoa että niin tapahtuu.
Tsemppiä ja hyvää kesän jatkoa!
mäki oon iha samanlainen oon kaveriporukas nii ite oon hiljaa ja kuuntelen niitten juttui.ja oon yksinäinenki....tai on mul tyttöystävä jota syvästi rakastan mutta hän asuu 400 km päässä...kaikki kaverit ovat vain kusipäitä jotka pilailivat kustannuksellani koko yläasteen joten en viihdy heidän seurassaan.on yksi mukava kaveri mut hän kirjaimellisesti joka päivä juo.ja olen hyvin rauhaa rakastava,minua ei saa helposti suuttumaan,ja tulen toimeen useimpien ihmisten kanssa...mutta sitä en tajua miksi kavereitten pitää aina vaan pilailla kustannuksellani vaikka itse yritin olla hyvä kaveri heille?? pentu88
Oma siippani oli melkoisen ujo tapaus n.20 vuotiaana. Minä melkoisen räväkkä naisen alku. Silti homma on pelittänyt jo n. 16 vuotta. Lapsia on useita ja kemia toimii. Siippakin on saanut vuosien varrella rohkeutta ja napakkuutta touhuihinsa. Asiasta juteltiin paljon suhteen alkuaikoina, ja taisipa se aiheuttaa omat kriisinsäkin - mutta niistäselvittiin.Suhteemme on hyvä ja tasa-arvoinen, puolisokin saanut vuosien mittaan hyvän aseman työ-ja kaveriporukoissaan. Elämä muuttuu uskomattoman paljon vuosien karttuessa (nyt 30 ja risat), vaikkei sitä ehkä sinun iässäsi uskokaan. On oltava nöyrä ja napakka, muttei saa antaa kusettaa muiden itseään. Uskomalla ja luottamalla omaan itseesi menet parhaiten elämässä eteenpäin. Ja jos joku piirre omassa itsessä ottaa päähän, aina voi muuttaa ja kehittää itseään, siitä on kokemusta minullakin. Joskus myös muutto toiselle paikkakunnalle avaa uusia näkökulmia elämään. Kannattaa suhtautua avoimen kiinnostuneesti ihmisiin,jotka kiinnostavat - muttei olla tunkeileva. Eiköhän se onnenmaa sinuakin odota...
Tutulta kuulostaa tuo sinun tarinasi. Pojallani on ollut sama ongelma. Hän on nyt 17 vee.
Ala-asteella ongelma oli todella suuri, kun koulussa ei kavereita ollut ja kaverit vaihtuivat tiheään. Yläasteella alkoi kiusaaminen, jonka minä tylysti lopetin alkuunsa, kun poika ei halunnut mennä enää kouluun. Jotenkin tuntui, että opettajatkin pitivät hiljaista poikaa hiukan omituisena. Ei häntä rohkaistu tai pyydetty mukaan luokkatilanteisiin. Muutama ope, jotka puhuivat asiallisesti ja olivat kiinnostuneita myös tämän hiljaisen tekemisistä, saivat heti pojan kehut. Tyhmä poika ei ole ollut koskaan, päinvastoin hyvin hoksaavainen, ajattelevainen ja ennakoiva. Oli myös vanhempien ihmisten lellikki - mummut ja papat kehuivatja kehuvat edelleen. Mainittavaa on, että myös naapuruston lemmikit, kissa ja koirat, ovat hyvin ihastuneita tähän hiljaiseen kaveriin.Alle viisi vuotiaat pikkuserkut kyselevät häntä ensimmäisenä tullessaan vierailulle kotiimme. Hän on mielestäni sosiaalinen ja juttelee ihmisten kanssa, mutta kaveripiiri ahdistaa.
Kuitenkin olen huomannut, että kavereiden määrä on vuoden aikana lisääntynyt ja hän sen myöntää itsekin. Syynä on täysin harrastusten lisääntyminen. Sai kimmokkeen lähteä kuntosalille ja innostui siitä. Kun kuukauden oli säännöllisesti käynyt salilla, alkoi kaveritkin käydä ja hän heidän luonaan. Samoin rullaluistelun aloittaminen toi uusia tuttavuuksia ja muutama tyttökin pyörii mukana luisteluretkillä.
Nyt on eka tyttöystävä ollut muutaman kuukauden, mutta eilen jo sanoi, että aika ahdistava kälättäjä tämä tyttö. Mitä siihen neuvoksi?? Sanoin, että ei kannata kärsiä, jos ei miellytä. Hän valitti, että ne sopivat tyttöystävät vain nauravat, eivät ota todesta, kun pitäisi olla kovis ja leveet hartiat jne.. Olemukseltaan on hoikka, komea nuorimies. Naiset vain eivät hänen mukaansa tykkää hiljaisista!! Itse kiellän sen jyrkästi, kun asiasta väitellään. Onneksi hän kuitenkin asioista juttelee kanssani... ja miksei juttelisi, sillä olenhan hänet siihen jo pienestä opettanut. Murheita ei pidä yksinään hautoa, kun on äiti olemassa. ( voisihan se olla isäkin tai setä, pappa tms)
Äitinä ja näin vanhempana ämmänä (45v) olen sitä mieltä, että kotiin linnottautuminen on kaikista pahinta - ei kukaan tule nurkkakamarista hakemaan, jos ei itse yhtään ole innokas liikkumaan tai harrastamaan. Mutta luonnettaan ei pidä lähteä muuttamaan. Ihminen on sitä on ja se täytyy hyväksyä. Rauhallisuus/hiljaisuus ei ole mikään pahe!! Kaikista pahinta olisi muuttaa itseään alkoholilla tms:lla, se tuo vain lisää ongelmia. Harrastukset ja pelkkä ihmisten keskuudessa liikkuminen auttaa varmasti. Mitä enemmän näyt, sitä paremmat ovat mahdollisuudet.Yksinkin voi lähteä ja harrastaa, käydä saleilla, liittyä peliporukoihin, käydä elokuvissa, taidetapahtumissa jne. Rohkeasti vain sekaan!
Ainakin poikani kohdalla se on auttanut, vaikka aika ajottain halu yksinoloon on hänelle tärkeää. Ei ole pakko aina mennä - neuvon, kun pelkää, että tipahtaa taas kaveripiiristä, kavereiden on se ymmärrettävä.
MUTTA... Ehkä kuitenkin kyse on geeneistä - pojan isä ei ole koskaan tykännyt riehua kaveripiireissä eikä omista yhtään miesystävää. Omien sanojen mukaan ei edes kaipaa ketään, työkaverit riittää mainiosti. Hän ei käy ravintoloissa eikä ole koskaan oppinut edes tanssimaan. Minä olen hänen 1. tyttöystävänsä :)
Juuri hänen rauhallisuuteen ihastuin aikoinaan ja siihen ujoon ja hiljaiseen olemukseen, vaikka tarjolla olisi ollut monia muita, villimpiä, vaihtoehtoja. Tällä olen myös poikaani lohduttanut, kun on valitellut tyttöystävän puutetta.Sanon: "jos isäsi minut löysi, mikset sinä myös, kun se oikea kohdalle sattuu". Häntä lauseeni hymyilyttää, kun viittaan samalla katsomaan isäänsä, joka hiljaisena ja mietteliäänä nuokkuu laiskanlinnassaan.
Kun päätät, että sinä olet sinä ja hyväksyt sen sekä luotat siihen, että joku on jossakin sinuakin varten, PIDÄT SILMÄSI AUKI ja annat itsellesi mahdollisuuden jalkautumalla ulos ihmisten keskuuteen,sinä onnistut. Olen varma, että tässä hulttioiden maailmassa, sinäkin kohtaat prinsessasi... kävelee ehkä vastaasi jo huomenna :) Usko siihen!
Hyvää jatkoa sinulle ja onnea elämääsi.
ei mullakaan ole ikinä ollut ketään ja pelottaa etten koskaan löydä sitä rakasta. KAVEREISTA viis veisaan, voisin hylätä ne kaikki jos sillä saisin oman kullan ja samalla onnen elämääni!
Sinulla vielä elämä edessä kuten viestiketjun aloittajallakin. Älkää toki vielä murehtiko saatteko ikinä omaa kultaa, murehtikaa sitä vasta 40 vee.. tai onko se sittenkään niin sanottua, ettei ikinä sais...
Nykyihmiset elävät niin hektisesti, että kaikki pitäisi olla just silloin kun siltä tuntuu ja varsinkin jos naapurilla jo on ( tässä tapauksessa kaverilla). Lopettakaa sellainen ja eläkää omaa elämää.
Minulla ei ole koskaan ollut sydänystäviä, joitain tuttuja vain. Tässä talossa ei ole tuttavat käyneet vuoden aikana kuin viisi kertaa... noin.. so what... enpä heitä suuresti edes kaipaa.
Perheen kuitenkin sain: puolison 3 lasta, vaikka myöhään aloitin ( 30 vuotiaana) Koskaan en ehtinyt kuitenkaan ajatella ettenkö heitä IKINÄ saa. Suurempi murhe perheettömyydestäni 20-30 vuotiaana oli sukulaisillani ja tuttavillani, kyllä muistivat siitä muistuttaa - kunnes ostin ison teddybearin pari pienempää ja pidin niitä mukanani autossa, esittelin "perheekseni": hijaisia ja aina tyytyväisiä matkaseuralaisia. Jopa loppui huomauttelu.
Tsemppiä ja elämäniloa!
Sain vaikutelman että olet vain pelinappula, jota toiset heilauttelevat, etkä itse tee mitään. Ota ohjakset omiin käsiisi.
Tarkkaile ajatuksiasi, ovatko ne yleensä sellaiset kuin haluaisit niiden olevan? Jos haluat ystäviä, lheisiä ihmisiä, kavereita, ovatko ajatuksesi sellasia että kun toiomit ajatustesi mukaan, ne toteuttavat unelmaasi? Olet sitä mitä ajattelet. ala nähdä itsesi ihmisenä jollainen haluaisit olla. Pyri olemaan sellainen ihminen. Sinun pitää muuttaa tapojasi.
Sanotaan että ihminen on omien valintojensa summa. Se mitä olet nyt on seurausta niistä miljoonista valinnoista joita olet tehnyt (tietoisesti tai tiedostamatta). sinä olet tehnyt. Kukaan muu ei ole vastuussa siitä mitä olet. Ymmärrä tämä, ota vastuu ja ala muuttaa itseäsi. Valitse sellainen käyttäytyminen miten haluaisit käyttäytyä.
Jos haluat olla itsevarma, näytä itsevarmalta, tee sitä 24h/vrk, teeskentele tai näyttele.
Muista oma arvosi. Olet ihan yhtä arvokas kuin kaikki muutkin, kaikki me olemme maan päällä samassa hengessä. Kun omanarvontuntosi tulee sisimmästäsi, siihen ei vaikuta mikään ulkoinen seikka, ulkonäkö, teot, puheet, voit tuntea itsesi arvokkaaksi ja tasavertasiseksi kenen tahansa seurassa.
Just tuollaiset bimbot ämmät pilaa meidän muiden naisten maineen. Älä masennu mies hyvä. Jos joku vielä heittää vastaavankaltaisen letkautuksen kun huomaa kiinnostuksesi, niin tokaise vaan ystävällisen kuuloisesti että "Tsori! Mun moka. mä luulin sua ÄLYKKÄÄKSI ihmiseksi. Erehdyin." Tuskinpa akka edes tajuaa mitä menettää.