Tää on taas näitä päiviä. Viime yönä alvon myöhään ilman mitään syytä, huvin vuoksi. Nukun pommiin, missaan kyydin kouluun, jossa minun todellakin tänään pitäisi olla. En vaan jaksa. Pää on täynnä negatiivisuutta, tietämättömyyttä ja toimettomuutta. En saa ajatuksistani kiinni. Parasta tässä on se etten tiedä miksi. MInulla ei ole mitään syytä tunteä tällaisia tunteita. Minulla on avomies, jota rakastan ja joka rakastaa minua. Tai niin se ainakin väittää. Miksi en voi luottaa? Ajatusmaailmaani on viime aikoina kuvannut vesiastia, joka täyttyy vedestä ja läikkyy yli. Kraana on jumissa, en saa sitä kiinni.
Toisaalta olen onnellinen ja kiitollinen, että olen elossa. Saan opiskella sitä mitä haluan, olla luova. Minua rakastetaan. Kai. Voisinpa luottaa muiden sanomisiin. Tiedän ainakin yhden ihmisen johon en voi luottaa ja se ihminen katsoo minua takaisin peilistä. Ristiriita oman itseni kanssa on suunnaton. Välillä rakastan, välillä inhoan ja halveksin syvästi. Voisinpa rakastaa itseäni. Joku sanoo nyt "No rakasta sitten!". Miten? Sellaisena kuin olen? Ailahtelevaista, itkuista, häilyvää minääni?
Välillä luulen, että olen päässyt yli näistä aallonpohjiin joutumisista. Että olisin oppinut väistämään niitä. Sitten ne tulevat takaisin. En tunne olevani minä. Liukenen ympäröivään maailmaan ajatuksineni. Ajaudun minne virta kuljettaa minut. Joskus ajaudun karille. Rakkaani soitti äsken. Rakastan häntä niin paljon. En käsitä miten hän kestää minua. En edes muista kuinka monta kertaa olen itkenyt häntä vasten, joskus vain hiljaa juuri ennen nukkumaanmenoa. Itkenyt siksi miten onnellinen olen. Joskus itken, koska tiedän että minun pitäisi olla onnellinen.
Sama toistuu muutaman kuukauden välein. Taivaasta henkilökohtaiseen selittämättömään helvettiin. Ajatusten ryöppy, mielen oksennustauti. Täynnä itseinhon sävyttämiä negatiivisia kuvitelmia. Omasta itsestä. Muista. Kaikki inhoavat minua -tunne on niin vahva, kiertyen kaulani ympärille kuin käärme, kiristäen otettaan vähitellen kunnes en voi enää hengittää. Hetkiä paranoian ja ihanan täydellisen utopian välillä.
Päätä särkee. Väsyttää. Rintahehän päällä on näkymätön paino. Pakko. Pakko. Pakko. Pakko olla hyvä, pakko ajatella hyvin, pakko olla työkykyinen, pakko olla miellyttävä, pakko olla hyvän näköinen, pakko saavuttaa, pakko juosta. Juosta pakoon.
Kiitos ja anteeksi. Mieli täynnä saastaa vaihteeksi, mutta onneksi on anonyymi internet mikä ottaa vastaan saastan kuin saastan. Voimia kaikille muillekin.
Toisaalta olen onnellinen ja kiitollinen, että olen elossa. Saan opiskella sitä mitä haluan, olla luova. Minua rakastetaan. Kai. Voisinpa luottaa muiden sanomisiin. Tiedän ainakin yhden ihmisen johon en voi luottaa ja se ihminen katsoo minua takaisin peilistä. Ristiriita oman itseni kanssa on suunnaton. Välillä rakastan, välillä inhoan ja halveksin syvästi. Voisinpa rakastaa itseäni. Joku sanoo nyt "No rakasta sitten!". Miten? Sellaisena kuin olen? Ailahtelevaista, itkuista, häilyvää minääni?
Välillä luulen, että olen päässyt yli näistä aallonpohjiin joutumisista. Että olisin oppinut väistämään niitä. Sitten ne tulevat takaisin. En tunne olevani minä. Liukenen ympäröivään maailmaan ajatuksineni. Ajaudun minne virta kuljettaa minut. Joskus ajaudun karille. Rakkaani soitti äsken. Rakastan häntä niin paljon. En käsitä miten hän kestää minua. En edes muista kuinka monta kertaa olen itkenyt häntä vasten, joskus vain hiljaa juuri ennen nukkumaanmenoa. Itkenyt siksi miten onnellinen olen. Joskus itken, koska tiedän että minun pitäisi olla onnellinen.
Sama toistuu muutaman kuukauden välein. Taivaasta henkilökohtaiseen selittämättömään helvettiin. Ajatusten ryöppy, mielen oksennustauti. Täynnä itseinhon sävyttämiä negatiivisia kuvitelmia. Omasta itsestä. Muista. Kaikki inhoavat minua -tunne on niin vahva, kiertyen kaulani ympärille kuin käärme, kiristäen otettaan vähitellen kunnes en voi enää hengittää. Hetkiä paranoian ja ihanan täydellisen utopian välillä.
Päätä särkee. Väsyttää. Rintahehän päällä on näkymätön paino. Pakko. Pakko. Pakko. Pakko olla hyvä, pakko ajatella hyvin, pakko olla työkykyinen, pakko olla miellyttävä, pakko olla hyvän näköinen, pakko saavuttaa, pakko juosta. Juosta pakoon.
Kiitos ja anteeksi. Mieli täynnä saastaa vaihteeksi, mutta onneksi on anonyymi internet mikä ottaa vastaan saastan kuin saastan. Voimia kaikille muillekin.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Eikö olekkin hyvä tämä netti. itse kirjoitin aikoinani päiväkirjaa: piti laittaa joskus salakieltä ja symboleja, että jos sattuu joutumaan vääriin käsiin. Päiväkirja on hyvä, mutta aika yksipuolinen. Tällä kun kirjoittaa, niin voi sattua että siihen joku hengenheimolainen, ihminen vastaa. Ei tarvitse huutaa kuin tyhjulle seinille. Voi kun ihminen oppisi hyväksymään itsensä ihan kaikkinensa piirteineen: itkuineen, mielialavaihteluineen. Kaikki tämähän kuuluu ihmisyyteen. KUka ja mmissä on sanootu, että pitää olla juuri tientynlainen superihmien ja vahva, kanuis, ikinuori. Se von pinnallinen kuva mainosmaailmasta ja naisten lehdiltä Ja ulkokuorten alla tässä maailmassakin salassa itketään ja monestti kulisit roamahtavat.
Kiva että sinulla on tuollainen rakstava ja ymmärtävä kumppani tänä päivänä. Älä huolehdi huomisesta, sillä kukaan meistä ei tiedä tulevaisuutta. ja ei tarvisekkaan. Elämä on tässä ja nyt.
Miten on päiväsi mennet: Kirjoittele vielä!
Mä voisin kans kirjoittaa lähes samanlaisen tekstin kuin ap. Ja päällimäiseksi tunteeksi jää vaan häpeä ja itseinho. Kun en ole taaskaan saanut aikaiseksi. Ehkä oon perfektionisti, en tee mitään ,ettei mee pieleen. Pelkään olevani huonompi kuin muut. Tunttu, että itseltä ei vaan suju asiat, joita muut ihmiset tekee tosta noin vaan. Opiskelee ahkerasti, hakee aktiivisesti oman alan työpaikkoja, on hyviä työntekijöitä jo harjoittelun aikana. Ja mä olen van tyhmä ja saamaton.
No hei, vaikutat kyllä jonkinasteiselta masokistilta.
Luultavasti vielä nautit kyyneleistäsi.
Itse olen nuori mies, ja ulkoisesti kaikki hyvin. Rakastava perhe, näennäisiä kavereita ja pitkäaikainen seurustelu yms säätöjä. Kaikilla mittareilla kuuluisin suomalaiseen eliittiin. Joka paikassa jossa olen, päädyn lopulta terävimpään kärkeen ja menestyn ulkoisesti. Silti...
Todellisia ystäviä joita kohtaan tuntisin jotain, tai joiden kanssa oikeasti haluaisin olla on tasan 0 kpl. En tunne kumppaniani kohtaan mitään ja säätöjä kohtaan en yhtään mitään. Työt eivät motivoi, kun ahdistaa niin paljon. Pelkään, että joskus joudun kohtaamaan sen kylmän faktan, että olen täysin yksinäinen hylkiö. Viimeksi tunsin syviä aitoja onnen tunteita ala-asteella, jolloin vielä omasin todellisia ystäviä. Niin vain kävi, että seksivietin takia lähes tulkoon kaikki on mennyt.
Ehkä joskus kohtaan naisen jota kykenen rakastamaan mihin en usko, tai sitten elän katkerana miehenä ja tunnekylmästi raivaan erinäisiä esteitä tieltäni saavuttaakseni pinnallisia tavoitteita tyydyttääkseni kadotetun onnen puutetta.
Nykyään en pysty edes kohtaamaan ihmisiä ihmisinä, vaan enemmänkin välineinä. Syy on mielestäni siinä, että nuoruuden kehityksessä ei kaikki mennyt ihan putkeen. Toisaalta terapiaan en mene, enkä usko masennukseen minkään lääkkeen auttavan. Senpä takia ainoaksi henkiseksi reiäksi jää alkoholi ja seksi jotka eivät silti tuo ystäviä...jne
vaikka kuinka yritän olla onnellinen ja ajatella positiivisesti ei mikään ansio voi tuoda minulle todellisia ystäviä tai täydellistä vaimoa...
se nyt vaan menee niin että ihminen haluaa sitä mitä se ei voi saada.