Minun tarina

Minut sijoitettiin nuorisokotiin. Siellä elämä alkoi vähän pyöriä. numerot nousi. Hoidin kaikki annetut hommat kunnolla. säästin viikkorahat, siinä kun muut nuoret tuhlasivat omansa. Sitten yks kaks nuorikodin johtaja alkoi laittaa minut arestiin ilman syytä. puhu muille nuorille minun asioista ja vääristeli asioita. En välittäny asiasta. Minulla oli hoitopalavereita missä kokoonnutiin puhumaan minun asioista niin tämä johtaja syytti minua muiden nuorten karkailuista ja tekemisistä. kiistin kaikki. lopulta kyllästyin, koska ei se auttanu. sossut uskoo aina sen mitä muut työntekijät sanoo (kyllä mä sen nyt jälkeenpäin ymmärränkin ettei asiat onnistu jos ei kollegoihin luota). Alkoi hovioikeuden käynnit. oikeudenkäynneissä setäni myönsi kaikki minun suhteen muttei siskoni. kaikki jäi minun todistuksen varaan, vaikka kuulusteluissa hän oli myöntöny kaikki kummankin osalta. oikeudenkäynnissä minä sain paniikkikohtauksen enkä pystyny puhumaan, hoin vaiun että saanko lähteä täältä. olin kuitenkin vain 15v. tuomio tuli. siskon osalta kaikki mitätöitiin. lopullinen vankeustuomio oli 1v 3kk. sen jälkeen en enää pystyny nukkumaan.. minua väsytti mutten pystyny nukkumaan koska aina kun laitoin silmät kiinni niin näin tämän ihmisen kasvot silmissä ja kaikki vanhat tapahtumat alko pyörii päässä videoklippinä. väsyin kaikkeen. koulu meni alaspäin. Menin johtajan luokse ja sanoin että tarvin nukahtamislääkkeet koska en pysty nukkumaan, tämä vastasi ettei siinä laitoksessa kukaan käytä lääkkeitä. tyydyin valvomiseen. kunnes tuli seuraava hoitopalveri. sen jälkeen kun kaikki muut oli sieltä poistunu pysäytin lääkärin ja itkin sitä kuinka väsynyt olen valvomiseen ja haluan sen kuvan pois silmistä. Lääkäri uskoi minua ja määräsi lääkkeet, kutsui johtajan huoneeseen että sen on välittömästi hommattava ne mulle. Palattaaiin nuorisokotiin, johtaja oli vihainen mulle koska olin astunut sen varpaille ylittäessäni sen puhumalla lääkärille. ei hakenu lääkkeitä. Vuoden kestin sitä kunnes pää hajos. karkasin kaverin kyytiin juomaan. menin kännissä takas. ja yritin toista nuorta varoittaa ettei se tiedä minun reissusta mitään, muuten sille ois tullu ongelmia.. pihalla juttelin sitten työntekijän kanssa ja kysyin että voitasko mennä juttelemaan (olin sillon lähes selvinny), se sano että tottakai mennään, käy vaan ilmoittamassa johtajalle. kuulin heidän keskustelun. johtaja totesi ettei onnistu koska mä lähen nyt putkaan. Poliisit tuli, tyhjensi taskut. käyttäydyin aivan normaalisti, mutta sitten poliisit laitto minun musiikkisoittimet lumeen, kehotin niitä kovemmalla äänellä nostamaan ne ylös ettei hajoa. sen jälkeen oli kaikki ok. minut laitettiin maija perään ja kuuli kun johtaja kerto vääristety elämänkerran poliiseille. olen aina kunnioittanu poliiseja mutta ei niillä olisi siltikään tarvinnu tietää koko elämänkertaa.

parin viikon päästä minut siirrettiin suljetulle osasolle. siinä välissä minusta oli johtajan puheiden mukaan tullu narkkari ja väkivaltainen. en ole koskaan polttanu pilveäkään ja vihaan kaikkia narkkareita ja väkivaltaisuutta.Kyselin joka päivä hoitajilta voitaisko mennä hiihtämään tai luistelemaan. ei voitu. tuli kevät aloin kyselee että lähtiskö joku mun kans lenkille. olin siis aiemmin harrastanu paljon liikuntaa ja se oli mulla keino vähentää stressiä. kukaan ei kertonu mulle minkälainen paikka se oli ihin mut oli laitettu. pahinta oli etten saanu pitää mitään yhteyttä ulkopuoliseen maailmaan. kuvatkin otettiin. ajattelua nei ei voineet estää vaikka kielsivätkin. Päivät meni siinä että tein punnerruksi ja vatsalihgaksia. muuta siellä ei mahtunut tekee. loppuajan kahtelin ikkunasta ulos kun muut pelas koripalloa. 92 päivää olin suljettuna. sitten koitti se päivä pääsin suljetulta perhekotiin. olin kaksi tunia ollu siellä kun meidät vietiin kaupungille ostoksille ja jätettiin sinne ilman minkäänlaista valvontaa. muut nuoret olivat tottakai tottuneet siihen ja minäkin näutin vapaudesta. ensimmäistä kertaa opin arvostaman sitä. kaupassa tuli vastaan vahoja luokkakavereita, olin iloinen ne nähdessään mutta samalla jouduin pakokauhuun. en osannu enää olla ihmisten parissa ja piilouiduin hyllyjen taakse. odotin että joku tulee hakemaan minut ja päästää siitä piinasta. vähitellen totuin taas ihmisiin. Minä joka olin aina ollu sosiaalisuuden huippu, aina tutustunu kaikenlaisiin ihmisiin.

olipa kivikkoinen tiesi tähän päivään asti.Olet todellinen selviytyjä !!

Kaikkea hyvää elämääsi !!

Tsemppiä ja halaukset sinulle! Itku tuli kuin luin tarinasi. Olet todellinen selviytyjä, se minun täytyy myös myöntää. Jatka silti juttelua jonkun asiantuntijan kanssa, sitä ei tarvitse yhtään hävetä!
Näe se mahdollisuutena, ei pakkona.
Olen varma että tulet tuolla asenteella pääsemään vielä pitkälle eikä kokemasi pahuus saanut varastaa kaikkea elämässäsi. Kuten jossain laulussa sanotaan...he eivät koskaan sydäntämme saa.

Uskomaton selviytymistarina sinulla! Tämä tuo varmasti uskoa myös niille, jotka parhaillaan kamppailevat ongelmiensa kanssa, Sinunkaltaisia taistelijoita saisi olla elämässä enemmänkin. Tsemppiä sinulle jatkoon! :)