Jos katson itseäni peilistä, niin en tunnista itseäni. Ihminen peilissä näyttää ihan hyvän näköiseltä, mutta en tunne olevani hän. Katsoessani peiliin itselleni tulee lähes aina epätodellinen olo, jopa hieman pyörryttävä olo. Sen jälkeen myös tunnen olevani kehosta enemmän irrallaan. Alan huomioimaan muun muassa käteni siten, että ne eivät tunnu omiltani. Joskus on pakko nipistää kättäni, jotta tiedän, että se on omani. Samoin peilin edessä teen erilaisia liikkeitä, jotta saisin vahvistettua tunnetta, että ihminen, joka on peilissä, on minä itse. Heilutan sormea, kosketan sormella nenääni, räpsytän silmiäni yms.
Nykyään välttelen katsomasta peiliin, sillä pelottaa se epätodellinen olo, mikä siitä tulee.
Outoa tälläinen. Voiko jotain tekemistä olla sillä, että olen lähes eristäytynyt muista ihmisistä? Ei ole kavereita, ei seurustelukumppania, muita ihmisiä tapaan vain pakosta (kauppareissut, jotain virallisia juttuja), välttelen muita ihmisiä, he ahdistavat minua. Pidän rauhallisesta elämästä, jossa ei ole häiriötekijöitä. Luonnossa liikun välillä, enemmän kuin kaupungilla.
Nykyään välttelen katsomasta peiliin, sillä pelottaa se epätodellinen olo, mikä siitä tulee.
Outoa tälläinen. Voiko jotain tekemistä olla sillä, että olen lähes eristäytynyt muista ihmisistä? Ei ole kavereita, ei seurustelukumppania, muita ihmisiä tapaan vain pakosta (kauppareissut, jotain virallisia juttuja), välttelen muita ihmisiä, he ahdistavat minua. Pidän rauhallisesta elämästä, jossa ei ole häiriötekijöitä. Luonnossa liikun välillä, enemmän kuin kaupungilla.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Mene juttelemaan lääkärin kanssa. Ongelmasi kuulostaa aika vakavilta mutta lääkäri osaa auttaa sinua. Tsemppiä!
Kuten jokainen ihminen, olet lapsesta asti ollut samaistuneena kehoosi. Sinua on aina kohdeltu kuin olisit yhtä kuin kehosi ja kehollesi on annettu nimi, jonka tunnistat omaksesi. On siis ymmärrettävää, että kun nyt olet huomannut ettet olekaan yhtä kuin kehosi ja peilikuvasi niin se voi tuntua ahdistavalta. Kysymys sitten kuuluukin, että ketä olen jos en ole sitä mitä olen aina luullut olevani? Voi tuntua ettei enää ole ikään kuin turvallista maaperää johon astua tai voi herätä jopa kuolemanpelkoja. Mutta ei hätää, tässä on kyse ihan luonnollisesta ilmiöstä.
Jos menet taas enemmän ihmisten pariin, niin olosi voi helpottua, koska he kohtelevat ja katsovat sinua kuin olisit vain kehosi. Useimmat ihmiset elävät siinä harhaluulossa, että tietävät keitä ovat ja ovat tiukasti samaistuneena identiteettiinsä ja kehoonsa. He pitävät yllä tätä harhaluuloa, illuusiota. Jutellessa he puhuttelevat sinua kuin olisit se peilikuvasi. Voit tuntea taas turvallisemman olon, että "nyt olen taas konkreettisesti tämä tässä näin". Voit taas samaistua nimeesi ja kehoosi sekä muihin määritelmiin itsestäsi. Mutta olisiko se täyttä totta kuitenkaan?
Vaikka huomaisit ettei nämä kädet tässä ole minä ja tuo ihmishahmo tuolla peilissä ei ole minä, niin huomaatko samalla että et kuitenkaan lakkaa kokonaan olemasta vaan olet koko ajan jossain siellä kehossasi (tai kehon ulkopuolella) kuitenkin tarkkailemassa ja tekemässä näitä edellä mainittuja huomioita? Vaikka et ole sitä mitä sinun kaikkien mielestä oletetaan olevan ja johon olet aina ollut samaistuneena, niin olet kuitenkin olemassa, eikö totta? Ethän olisi muuten voinut tehdä näitä havaintojasi.
Sinun ei tarvitse samaistaa tätä olemassaolon tuntoa mihinkään konkreettiseen eikä mihinkään mielikuvituksella kuviteltuun tai yhteenkään ajatukseen itsestäsi. Kysy tietoisuudeltasi "kuka minä olen?" ja kiinnitä huomiosi vain tähän yksinkertaiseen olemassaolon tuntoon liittämättä siihen mitään määritelmiä.
Tässä linkissä lääkärin näkemyksiä depersonalisaatiosta:
http://www.netlife.fi/~msiivola/omia/depersonalisaatio.html
Nyt tuli niinku niin ylilentävää tekstiä et huhhuh.. Ap:n oireet kuulostavat dissosisaatio häiriöiltä tai pahimmassa tapauksessa skitsofrenian oireilta joten henkilö tarvii lääkärin apua! Lääkityksellä nämä asiat saadaan kuriin.
Dissosiaatiohäiriö on lähempänä depersonalisaatiota kuin skitsofreniaa. Mielestäni ap:n teksti on hyvin kaukana skitsofreniasta...
älä eristäydy sillä menet enemmän lukkoon.ota itsellesi musiikkia mistä voit yrittää rentoutua.mieti millä voisit alkaa harrastaa jotain.lue revansssilehteä netistä.yritä pikkuhiljaa alkaa sosiaalista elämää harrastaa.harrasta jotain liikuntaa jossa sinulle tulee todella hiki.tämä opettaa sinua ymmärtämään itseäsi.rasita joskus niin että olet ihan poikki.nämä on todella vaikea toteuttaa sinun koska sairaus asettaa sinulle rajat.hakeudu seuraa jolla on myös tämä sairaus.niiden kanssa on helpompi jutella koska ne tietävät miltä sinusta tuntuu.käy terapiassa missä aihe on tunteet.suosittelen tätä mutta muista tärkeintä on oppia ymmärtämään itseäsi.älä luovuta sillä aurinko paistaa sulle myös jonain päivänä.
Mitä ihmettä minulle on käynyt näin useammankin kerran ja tänään toooooooodellavoimakkaasti siis ihan kaikkk näytti kun oisin Disney tyylillä tehdyllä animaatiolta, ja puhuin itselleni, ne oli kyllä hyviä keskusteluja ja ei ollut mitään paniikkia tai mitään. Psyykkeeni kestää paljon. Ja kaiken juju tässö on se että ollut pitkäaika kun nähny ketää nii makaavaa himassa.
Dont judge me i can handle my mental wellbeing
Mulla on tota ihan samaa se tuntuu niin pelottavalta, olen kyllä avunpiirissä ja dissosiaatioksi kutsutaan tätä tilaa tai ehkä depersonalisaatio. Mutta joka tapauksessa aina yhtä pelottava ja ahistava tila.
Mulla kans vähä ulkonäköongelmia. Alkoi kun rupesin käymään voimailusalilla. Paino noysi muutamasa vuodessa 40kg 120kiloon. Äänestä tuli möreä ja matala. Kaikki alkoivat vältellä vaikkapa olin yhä sama ihminen. Kun nyt 20v jälkeen katson peiliin niin näen siel vanhan viikingin kuin 1000v takaa. Kukaan ei ymmärrä että olen herkkä ja kiltti ihminen. Paitsi lapseni joka tuntee minut ja rakastaa minua.