Miksi?

Miksi vitussa elämä on näin käsittämättömän epäreilua. Joka ikinen nainen josta olen joskus välittänyt, ei kuitenkaan halua mitään vakavaa, vaan aina jostain se "Haluan olla sun kans vaan kavereita, niin on helpomp" kaivetaan. Olen kyllästynyt olemaan se "hyvä tyyppi johon voi luottaa", se jolle tullaan itkemään kun poikaystävä on pannut jotain muuta. Se, joka lohduttaa kun oma kupla syystä tai toisesta puhkeaa. Se, jota voi aina halata kun omassa elämässä menee huonosti. Miksi en voisi olla se jota halataan ja jonka kanssa halutaan olla sen takia koska minä olisin se syy jonka takia toisen ihmisen elämä hymyilisi. Olen seurustellut muutaman ihmisen kanssa vain sen takia koska kuvittelin että se tekisi minut onnelliseksi. Se ei tehnyt. Nyt en jaksa, tai halua yrittää. MIKSI edes olemme täällä? Olemme vain mitätön kasa satunnaisella kivenkappaleella universumissa. Miksi meillä on tietoisuus? Miksi voimme tuntea surua. Jos jokin suurempi taho on luonut meidät, niin se on sadistinen paska.

Olin useamman vuoden täysin turta. En tuntenut mitään muuta kuin vittuntuneisuutta ja vihaa muita ihmisiä kohtaan. Kaikki olivat vain osa tyhmää massaa, eikä elämällä näyttänyt olevan mitään tarkoitusta. Menin eteenpäin koska muuta mahdollisuutta ei ollut. Päivät muuttuivat viikoiksi, viikot kuukausiksi ja yhtäkkiä olikin kulunut vuosi. Sama toistui. Aina kuvittelin että jokin tuleva tapahtuma, jokin reissu kavereiden kanssa tai jokin juhlapyhä jotenkin kummallisesti pystyisi piristämään, ja muuttamaan elämänlaatua paremmaksi. Näin ei kuitenkaan käynyt. Hauskaa oli aina hetkittäin, ja pian paluu samaan paskaan harmaaseen arkeen tuli vastaan, ja "muistot" "hauskoista" ryypyreissuista, leffailloista ja yms. vain sulautuivat yhteen ja menettivät kaiken merkityksensä.

Noin kuukausi sitten tapasin erään naisen. Hän oli kaunis, tyttömäinen, mutta samalla älykäs ja juuri sellainen mitä minä naiselta haluaisin. Olin kuitenkin jo niin kyynistynyt ja kyllästynyt että en tehnyt mitään tämän naisen eteen. Olin vain oma itseni, enkä uskaltanut edes yrittää mitään, sillä tavallaan tiesin miten se tulisi etenemään. Mahdollisesti saisin tämän naisen sänkyyn. Sitten muutamat treffit, ja lopulta Friend Zone. Olen kiltti ja hyvätapainen ihminen. En halua esittää "pahaa poikaa" koska en ole sellainen. Tämä nainen alkoi kuitenkin jotenkin osoittaa kiinnostustaan minuun, ja pieni toivonpilkahdus välähti silmissäni. Kuvittelin että ehkä minullakin on sittenkin mahdollisuus olla onnellinen. Keräsin kaiken rohkeuteni ja eräänä iltana suutelin häntä. Olin kuin taivaassa, kun seuraavana iltana keskustelin hänen kanssaan ja huomasin että hän on kiinnostunut minusta. Minusta sellaisena kuin oikeasti olen. Aina kun näin häntä, en voinut muuta kuin hymyillä illalla matkalla kotiin. Olin todellisesti ja oikeasti onnellinen. Tähän paskakasaan paistoi aurinko. Olin melkein rakastunut, enkä muistanut että mikään tunne maailmassa voi tuntua niin hyvältä. Hän sai minut tuntemaan. Hänen koskettaminen tuntui paremmalta kuin mikään koskaan ennen.

Tänään sain tietää että hän ei ole valmis suhteeseen. Täysin yhtäkkiä. Vielä pari päivää sitten kaikki oli niin hyvin. "On parempi että ollaan ystäviä". Tuntui siltä kuin vielä äsken niin kantavat siivet olisi katkaistu. Revitty irti ja poltettu. Minustaa tuntuu siltä että en voi liikkua. Ei tee mieli likkua, ajatella tai edes olla. Tämän tekstin kirjoittaminen sattuu. Itken kun kirjoitan. Haluaisin vain unohtaa sen, kuinka hyvältä toisesta ihmisestä välittäminen tuntui. Haluaisin unohtaa sen miltä tuntui kun joku välitti sinusta. Haluaisin unohtaa sen miltä tuntuu kun painan huuleni toisen huulia vasten ja koko muu maailma ympärillä pysähtyy. Silloin voisin vain jatkaa arkea niinkuin olen ennenkin jatkanut. Mekaanisena koneena joka herää aamulla palvelemaan yhteisöä ja illalla menee nukkumaan vain että voisi seuraavana aamuna herätä. Herätä ilman mitään syytä. Jos teillä on joku syy herätä aamulla, pitäkää siitä kiinni.

Laajenna kaikki kuvat