Niin moni selailee juuri nimenomaan tätä Masennus-palstaa kirjoittamatta mitään. Mielessä saattaa kyteä pieniä toivonkipinöitä siitä, että tätä kautta löytäisi vertaisiaan, mutta syystä jos toisesta on helpompi vain olla hiljaa, masennella omissa oloissaan ja tyytyä yksinäisyyteensä..
Näin ainakin minulla. Kai koen jonkinmoista häpeää masennukseni kanssa ja pelkään täystyrmäystä, oli kyse sitten tosielämästä tai masennus-saitista. Tunnen itseni typeräksi jopa tätä kirjoittaessani. On helpompi olla olematta.
Mutta jokatapauksessa tosiasia on se, että olen ihan armottoman yksinäinen!
Ja ei, ei tämä seuranhakuilmoitus ole. Ennemminkin yleinen ystävänhakuilmoitus. Kaikille. Vaikka vain anonyymisti.
Jospa jokainen kirjaisi itsestään muutamia asioita (ikä, sukupuoli..) tai mitä itsestään haluaa jakaa (masennuksestaan, harrastuksistaan..) Loppuun myös sähköpostiosoitteensa (vaikka vartavaste luodun).
Ehkä näin jotkut samankaltaiset löytävät toisensa?
Näin ainakin minulla. Kai koen jonkinmoista häpeää masennukseni kanssa ja pelkään täystyrmäystä, oli kyse sitten tosielämästä tai masennus-saitista. Tunnen itseni typeräksi jopa tätä kirjoittaessani. On helpompi olla olematta.
Mutta jokatapauksessa tosiasia on se, että olen ihan armottoman yksinäinen!
Ja ei, ei tämä seuranhakuilmoitus ole. Ennemminkin yleinen ystävänhakuilmoitus. Kaikille. Vaikka vain anonyymisti.
Jospa jokainen kirjaisi itsestään muutamia asioita (ikä, sukupuoli..) tai mitä itsestään haluaa jakaa (masennuksestaan, harrastuksistaan..) Loppuun myös sähköpostiosoitteensa (vaikka vartavaste luodun).
Ehkä näin jotkut samankaltaiset löytävät toisensa?
Vastaukset 19
Vanhimmat
Kaunis ajatus
Hieno idea... :)
Mä voin laittaa. Olen 27 vuotias nainen. Henkisesti todella yksinäinen ollut aina, tai niin mä "luulen". Kuulemma niitä ymmärtäviä kohtalontovereita on maailma pullollaan, mutta en ole vaan sattunut kohtaamaan (voi olla, että olen liian vaativa sitten tai jotain..). Musta tuntuu, että oon ollut masentunut aina tavalla tai toisella vaikka osaankin nauttia asioista ja innostua lapsenlailla toisinaan, lisäksi olen pienestä asti kärsinyt epätodellisesta, tyhjästä olosta. Mun masennus on dystymia-tyyppistä... Olen itsetarkkailun mestari, jos tästä olisi kilpailu niin varmasti voittaisin sen... Moitin itseäni helposti "virheistä" yms. Olen myös todella ajattelevainen ja stressaan ties mistä.
Niitä normaaliharrastuksia: eläimet & luonto, hyvä musiikki (mielellään progressiivinen rock), fillarien kasailu ja liikunta (liikunta pitää muistaa vaikka olisi kuinka p*ska olo)
[email protected]
Olen oppinut elämässä sen, ettei pidä ajatella asioita liikaa. Mietin tovin uskallanko/kehtaanko osallistua tähän, mut hittovie, miksipä ei!!! Vähä pöhkölle tuntuu tätä kirjoittaessa, mut so what! :)
Oon 29-vuotias nainen. Harrastuksista rakkaimpia ovat musiikki (eniten rock/pop, mut musamaku on hyvin kirjava), kirjoittaminen (novellit, runot ja mielipidekirjoitukset), käsityöt, piirtäminen sekä liikunta esim. lenkkeily, sulkapallo.... Tykkään käydä teatterissa ja silloin tällöin löydän itseni baaritiskiltäkin, mutta minkäänlaista alkoholiongelmaa ei tällähetkellä ole.
Takana on pitkä ja vaikea masennus. Pari vuotta on menny jo huomattavasti paremmin, mutta masennus ei ole kadonnut minnekään. Vaikka olenkin nykyään aika avoin, niin minäkin häpeän masennustani ja menneisyyttäni. Välillä olen iloinen, seurallinen höpöttelijä, mutta toisinaan ujo ja epävarma. Jos pitää sanoa jotain positiivista tästä masennuksesta, vastoinkäymisistä ja kaikista menetyksistä, niin ainakin sitä ymmärtää paremmin niitä ihmisiä, joilla menee todella huonosti. Toivonkin, että voisin auttaa muita masentuneita. Tiedän miltä tuntuu, kun ei jaksa nousta sängystä ylös... Ehkäpä se auttamisenhalu onkin eräs syy miksi olen päättänyt sinnitellä täällä elävien kirjoissa.
Kavereita minulla on nykyään muutamia ja olen onnistunut löytämään yhden hyvän ystävänkin. Masennukseni kanssa tunnen kuitenkin olevani todella yksin. Menneisyys kummittelee niin paljon mielessäni, että sen vuoksi tuntuu vaikeammalta luoda uusia ystävyyssuhteita, ajatella tulevaisuutta ja sitä koko ajan pelkää jäävänsä taas täysin yksin. En ole mielestäni pinnallinen ihminen, en valitse ystäviäni heidän ulkonäkönsä perusteella. Tärkeämpää on se mitä ajattelee ja miten kohtelee toisia ihmisiä.
[email protected]
Rohkaistun.
Olen 25-vuotias tyttönen. Hurahtanut taiteisiin, musiikkiin, elokuviin, kirjoihin. Pidän persoonallisuudesta ja kaikenmoisesta luovasta.
Poikkean aavistuksen verran massasta, mutta koen itseni kaikesta huolimatta hyvinkin näkymättömäksi. Luonnehtisin itseni myös melko syvälliseksi pohtijaksi ja empaattiseksi maailmanparantajaluonteeksi. Haaveissani olisi päästä reissaamaan myös Suomenrajojen ulkopuolelle ja löytää kenties kaamosajan asumus jostakin valoisammasta maailmankolkasta.
Olen jokseenkin erakoitunut, ehkä jopa hieman tietoisesti, pidän tietyn turvavälin ihmisiin. En koe itseäni kovin samanlaiseksi muun maailman kanssa, vaikka kovasti yritänkin sinnitellä mukana - tehdä töitä ja hakea opintoihin. Ystäviä minulla ei ole, kavereita muutama satunnainen, joita näen hyvin harvoin. Hyvänpäiväntuttuja on useita, jotka eivät ole lainkaan tietoisia masennuksestani.
Masennustaustaa itselläni on siis jo usealta vuodelta, eriasteisina. Paniikki- ja ahdistustilat on aika-ajoin suurikin murheenryyni.
En uskalla puhua masennuksestani juurikaan, on helpompi jopa elää kahta elämää - näennäisen kykenevää ja omissa oloissa hyvinkin rikkinäistä. Ja tuo lienee suurin syy erakoitumiseeni. On helpompi olla yksin.
Kovasti kaipailisin samanhenkisiä tuttavuuksia arkeeni. Vertaistukea, ja ystäviä kenties?
[email protected]
Täälläkin kaivataan ystäviä, laittaisitteko miltä suunnalta olette kotoisin:)
Tällä hetkellä asun Lounais-Suomessa... Mulle voi kyl kirjoittaa ihan mistä päin tahansa.
Hei, kiinnostaisiko ketään LUKUPIIRI-tyylinen yhteenkokoontuminen ja sitä kautta sosialiseeraaminen pk-seudulla?
Mua jännittäisi kovasti tavata yksittäistä ihmistä, mutta suurempi poppoo (jossa huomiota ei niin itseeni) tuntuis vähemmän jännittävältä.
Hmm 24 vuotias mies täällä.
Itselläkin jonkunlaista masennusta ollut viimeisen vuoden ajan ainakin.
En tiedä olenko yksinäinen, mutta sen tiedän etten ole kovin tyytyväinen elämääni ja olenkin sitä yrittänyt muuttaa parempaan suuntaan. Eniten varmaan hävettää se, että 24 vuotiaana ei ole vieläkään saanut hankittua ammattia itselleni. Kouluja kokeiltu. Satunnaisia paska duuneja tehty, mutta ei onnea tällä saralla tosin tajusin jonkun aikaa sitten mitä oikeastaan haluan tehdä. Toimintasuunnitelma löytyy eli kaiken pitäisi olla ihan ok, mutta empä silti ole onnellinen jostain syystä. Ehkä pelkään, ettei siitä tule yhtään mitään koska jos näin käy olen omasta mielestäni aika kusessa. Laskeskelenkin väin sängyssä maatessani mp3 soitin korvilla päiviä ennenkuin pääsisi suunnitelman seuraavaan osaan. ;)
Ennen kun masennus alkoi päivät meni kavereiden kanssa pelaillessa, lukiessa, sarjojen ja leffojen parissa. Tällä hetkellä ainut mitä saan yksinään aikaseksi on parin tunnin lenkki päivässä. Jalat alkaakin sanomaan jo, että keksi jotain muuta tekemistä. :) Pitää varmaan vähentää. En vain onnistu viihtymään sitten millään. Kaikki jää kesken. Mihinkään ei voi keskittyä. Päivät meneekin siihen, että aamulla kone päälle. 0 fiiliksellä selailee foorumit/paskaa ja 2 tunnin välein suunnilleen kone kiinni ja sänkyyn makaamaan jos vaikka saisi unta. Haluaisin niin kovasti taas ottaa kirjan käteen ja uppotua siihen, mutta en vain pysty ja se häiritsee minua aivan suunnattomasti.
Yhtäkään kaveria en ole tehnyt sitten peruskoulun vaikka tulenkin ihmisten kanssa hyvin toimeen. Ei kyllä haittaa yhtään. En oikestaan edes haluaisi enempää kavereita. Eikä kyllä ole tullut yhtäkään ihmistä vastaan keneen olisi halunnut pitää yhteyttä koska ei mitään yhteistä. En ole ikinä ollut kova menemään ja päivät tullut aina vietettyä kotona. Kavereiden kanssa saatetaan kokoontua pari kertaa vuodessa satunnaisesti ja onhan tuo tosi kivaa. Kumminkin juttua riittää kun kaikilla yhteistä ainakin pelaaminen ja tunnettu melkein kaikki peruskoulusta lähtien. Sosiaalinen elämä aika pitkälti netissä.
Voi toki olla, että olen yksinäinen. Olenkin sillointällöin haaveillut samantyyppisestä tyttöystävästä joka olisi yhtä rauhallinen luonteeltaan eikä niin kova menemään. Mutta ei kyllä tässä elämäntilanteessa tulisi edes mieleenkään kysyä ketään ulos. Ensin tästä paskasta ulos ja kattoo sitten. En edes itse haluaisi olla itseni seurassa ellei olisi pakko. Haha vaikka olenkin treffaillut jonkin verran. Koskaan en ole seurustellut. Olenhan aikas tylsä ihminen normaalin ihmisen silmissä. :) Pitää joskus löytää yhtä "tylsä" partneri jostain. En oikeastaan tiedä osaisinko edes kaiken tämän jälkeen edes olla toisen ihmisen kanssa samassa huoneessa luontevasti. Noh sen näkee sitten kun saa palapelin palaset paikoilleen. Minulla ei kyllä ole seurustelun suhteen mitään paniikkia kumminkaan. Tiedän, että se omituinen tyttö löytyy jostain kunhan menee kyselemään kaupungille mikä ei ole koskaan ollut minulle ongelma, mutta nyt haluaisin ennemminkin oppia taas nauttimaan vapaa-ajastani. :)
Hmm haluaisin paremman itsekurin ja käydä enemmän jossain. Yksin ei kyllä jaksa ja kavereistakaan ei löydy apua ongelmaan. Ehkä tarvitsen vain uuden harrastuksen tai jotain. En tiedä mitä tarvitsen. Ehkä pitäisi lopettaa olemasta niin saakelin ankara itselleni ja antaa vähän failata vaikka sitä nyt tullut jo ihan tarpeeksi tehtyä. ;)
Takasin zombailemaan.... Murrrrr!
Jospa sitä tänne jotain uskaltais kirjoittaa..
Eli.. olen kohta 21-vuotias nainen. Sydäntä lähellä ovat valokuvaaminen,kirjat,elokuvat,luonto ja yleensäkin luonnossa/ulkona oleskeleminen. Takana minulla on monta yksinäistä, pitkää, masentunutta vuotta. Pikkuhiljaa nuo ajat alkavat kuitenkin olla takanapäin, onneksi. Tällä hetkellä en koe olevani masentunut (ainakaan täyspäiväisesti, mitä ikinä tuokin nyt tarkoittaa), mutta en ole myöskään tyytyväinen elämääni. Olen yksin ja yksinäinen. Minulla on (edelleen) eriasteisia satunnaisia paniikki-ja ahdistuskohtauksia, jotka välillä rajoittaa elämääni kyllä melko rankalla kädellä. En osaa olla ihmisten kanssa. En yksinkertaisesti tiedä, mitä "ystävien" kanssa tehdään ja miten toimitaan, koska minulla ei ole ikinä ollut sellaisia ystäviä joiden kanssa olisin viettänyt aikaa. Minun on tällä hetkellä tosi vaikea kuvitella itseäni parisuhteeseen, vaikka haluaisinkin löytää itselleni jonkun samanhenkisen elämänkumppanin. Itseluottamukseni on nollassa, ja siksi minun on myös tosi vaikea luottaa muihinkaan. Inhoan tätä millainen olen, miltä näytän. Haluaisin muuttua, olla normaali. Mutta se ei olekaan aivan niin helppoa. Silloin aikoinaan jäi ammattikoulukin kesken masennuksen takia ja se on asia, mikä kaduttaa minua. Tällä hetkellä olen töissä, ulkomailla lapsenlikkana. Uskoa ja toivoa parempaan minulla kyllä riittää. Uskon, että voin muuttua. Uskon, että löydän vielä joskus sen minun toisen puoliskoni. Uskon, että paranen vielä täysin masennuksesta. Se vaan vie aikaa, ja sitähän minulla kyllä on. Voimia ja paranemisia kaikille muillekkin! :)
"En yksinkertaisesti tiedä, mitä "ystävien" kanssa tehdään ja miten toimitaan, koska minulla ei ole ikinä ollut sellaisia ystäviä joiden kanssa olisin viettänyt aikaa. Minun on tällä hetkellä tosi vaikea kuvitella itseäni parisuhteeseen"
Tuo kyllä sopii niin täydellisesti minuun haha! :) Hienoa etten ole ainut. Eipä paljon ole tullut harrastettua olemista kavereiden kanssa. Netinkautta tapahtuu kaikki yhteydenpito suurinpiirtein. :)
Tsemppiä NetiPerho :)
Pystyn samaistumaan tuohon siteeraukseen kanssa. Vaikka kyllä mä TIEDÄN, mitä ystävien kanssa tehdään, niin silti olen jotenkin ihan hukassa niiden kanssa. Tai lähinnä ystävyyssuhteen ylläpito on se, missä itselläni tökkii. Sitä en "osaa" ollenkaan.
Heippa! Olen 15-vuotias tyttö.
Minua ollaan syrjitty jo monta vuotta koska olen ujo ja hiljainen. Minun on vaikeaa mennä juttelemaan ihmissille ja luottaa heihin. Minulla on vain yksi ystävä joka sairastaa vakavaa masennusta.. olen välillä huolissani hänestä. Itselläni on ollut todella tyhjä olo pitkään. Sellainen "pakko käydä koulua ja esittää iloista ettei kukaan huolestuisi" teen kaiken tavallaan pakolla. En nyt jaksa kirjoitella enempää, mutta niin en jaksaisi elää :)
http://www.youtube.com/watch?v=ng5CBsTVWWk
no toi biisi kertoo mun elämästä aika hyvin :)
Moi vaan! Olen 23-vuotias tyttölapsi Turun suunnalta. Hoitoon hakeutuessani diag. oli keskivaikea masennus. Taustalla peruskoulusta alkanut ja lukiossa jatkunut koulukiusaaminen.
Luonteeltani olen ujo ja hiljainen. Olen huumorintajuinen ja herkkä (lue: herkkä itkemään ja nauramaan), sekä mielestäni hyvä kuuntelija.
Harrastuksia vähän; leffat, postcrossing, pelaaminen, lukeminen, netissä roikkuminen, pitkät kävelyt ja "maailman parantaminen". Koriksen pelaamisen haluaisin aloittaa uudelleen.
Lukiosta pääsin -08, jonka jälkeen yrityksiä opiskelun suhteen ollut useita muttei mitään vakavampaa. Tänäkin keväänä taitaa jäädä opiskelupaikka saamatta... Haaveena tosin olisi työskennellä joskus lasten parissa.
Ystävieni määrä on laskettavissa yhden käden sormilla, ja niihinkin yhteydessä liian harvoin. Välttelen fb-kirjautumisia, vaikka se melkein ainoa yhteydenpitoväline "ystäviin", koska siellä ei ole juuri koskaan viestejä/tykkäämisiä minulle. Radiomainoksen sanoin: "Hyvät tyypit on jääneet paitsioon".
Samanhenkisiä ihmisiä kaipaisin elämääni. Vain asiallisia yhteydenottoja, kiitos :)
[email protected]
Heippa!
Täällä myöskin yksi, joka tietää millaista on olla masentunut. Olen 29-vuotias nainen Lounais-Suomesta. Takana on noin 8 vuotta eripituisia masennusjaksoja, jotkut lievempiä ja jotkut pahempia. Viimeisin jakso oli pahimpia, silloin kaikki tuntui ahdistavalta ja tulevaisuutta en nähnyt ollenkaan. Terapia ja lääkitys on kuitenkin jo luoneet valoisamman olotilan ja nyt tuntuu, että elämä voittaa sittenkin.
Uskoa elämään luovat poikaystävä, pari kaveria sekä harrastukset, joista rakkaimpana liikunta. Masennuksen kanssa tunnen kuitenkin myös olevani yksin, koska kukaan lähipiirissäni ei ole kokenut masennusta. Luonteeltani olen herkkä ja inhoa ihmisten ilkeyttä. Olen useimmiten iloinen ja sosiaalinen, vaikka joskus vaivun epätoivoon. Yksinäisyyttä olen tuntenut lähes aina ja se onkin pahin pelkoni elämässä. Toivon kuitenkin, että pahimmat olotilat olisivat nyt historiaa ja pystyisin pysymään positiivisena ja vahvana.
Tykkään yli kaiken matkustella ja jos voisin, lähtisin maailmanympärimatkalle :) Rakastan tutustua uusiin kulttuureihin ja kieliin. Hienoa on myös viettää aikaa hyvässä seurassa, aina ei tarvitse lähteä baariin asti, vaikka joskus tulee niissäkin käytyä. Rakastan eläimiä yli kaiken ja heti kun elämäntilanne on oikea, hankin koiran. Uskon, että se lievittäisi tätä ainaista yksinäisyyden olotilaa. Tällä hetkellä opiskelen, yksi tutkinto on jo taskussa ja jonkin verran töitäkin on tullut tehtyä. Pyrin elämässä eteenpäin, vaikka joskus liika pohtiminen sekoittaa päätä ja saa epätoivoiseksi. Terapeuttini on sanonut, etten saisi ajatella liikaa ja olenkin pyrkinyt noudattamaan tätä neuvoa.
Toivoisin löytäväni ystävän, jonka kanssa voisi jutella kaikesta, myös masennuksesta ja nähdä kenties joskus livenäkin. Laita viestiä jos kolahti :)
[email protected]
Monesta saattaa tuntua oudolle ajatuskin siitä, että kirjoittaisi täysin ventovieraalle ihmiselle elämästään. Mut haluun vaan täs vähä viel rohkaista, et ette menetä mitään jos kirjoitatte tänne tai vastaatte johonkin ilmoituksista.
Hei, koskaan ei voi tietää jos vaikkapa sattumalta löydättekin sellaisen ihmisen, jonka kanssa tuutte hyvin juttuun. Ja kukapa muu masentunutta ymmärtäisikään parhaiten kuin sellainen ihminen , jolla on siitä itsellään kokemusta!!!! Eiks vaan???? :)
Alkuperäiseen viestiin viitaten, tunnen itseni myöskin typeräksi nyt kirjoittaessani tähän ketjuun. Aika monet kirjoittajat näyttävät olevan alle kolmekymppisiä naisia - itse olen vähän yli nelikymppinen mies joten ehkä tuon jotain uutta näkökulmaa, tai sitten en?
Kun olin nuorempi, masennuksesta ei juuri puhuttu julkisuudessa. Nyt myöhemmin olen tajunnut, että olen ollut enemmän tai vähemmän masentunut jo kouluajoista asti. Ujo, hiljainen, koulukiusattu, yksinäinen... varmaan tuttua useimmille. Pärjäsin melko hyvin koulussa kuitenkin, mutta minulle ei koskaan selvinnyt mitä oikeasti haluaisin elämässäni tehdä - eikä tavallaan ole vieläkään. Opiskelin, olin töissä hetken kunnes edellinen lama vei työpaikan, opiskelin lisää ja pääsin jälleen kiinni työelämään. Opiskeluaikana sain solmittua joitakin kaverisuhteita ihmisarkuudestani huolimatta, samoin työn puitteista löytyi kavereita, jopa yksi ystäväkin. Vähän yli kolmikymppisenä rohkaistuin viimein ottamaan kontaktia vastakkaiseen sukupuoleen ja aloitin seurustelun, joka päätyi avoliittoon.
Sitten iski burn-out. Sain diagnoosin masennuksesta, sairaslomaa ja lääkkeet. Toivuin työkuntoon, mutta sitten tuli ero ja uuden lääkekuurin aika. Raju alkoholin käyttö oli myös mukana kuvioissa, ja hetken aikaa meni heikosti. Lopulta onnistuin ryhdistäytymään, ja uusi suhdekin löytyi. Kaiken pitäisi siis olla hyvin...
Paitsi ettei ole. Yhä sama arvottomuuden tunne, joka on jatkunut lapsuudesta saakka. Työpaikan mullistukset eivät ole auttaneet asiaa: tällä hetkellä olen lomautettuna kotona, enkä ole jaksanut etsiä uusia töitä vaan lähinnä makailen sängyssä, surffailen netissä ja olen vaan. Jos tulee kutsu takaisin töihin, menen toki, mutten välttämättä mielelläni. Mitään uutta työpaikkaa en sisimmässäni usko koskaan saavani, pelkään että lävitseni nähdään, että vain huijaan kaikkia. Toki myös tiedän, ettei asia oikeasti ole niin...
Välillä ihmettelen, miten ylipäätään pystyn ihmissuhteisiin. Toisaalta, olenhan paitsi hankala ja katkera mutta myös herkkä ja mukava. Suurin vikani lienee liiallinen itseni analysointi, tai kuten joku osuvasti totesi, jatkuva virheiden hakeminen. Syytän itseäni jopa lapsettomuudestamme, jonka sentään tiedän olevan täysin minusta johtumatonta...
Ja nyt läpiluettuna kaikki edellä kirjoitettu tuntuu todella typerältä, kuten alussa jo uumoilinkin :) Tämä ei ollut mikään onnellisesti päättyvä selviytymistarina, luulenpa että tulen olemaan loppuelämäni melankoliaan taipuvainen, pohjimmiltaan hyvin yksinäinen sielu, mutta katkeroitumisen määrää voi aina yrittää vähentää. Joku mainitsi liikunnan, se on hyväksi. Jos on onnistunut saamaan ystäviä, heistä kannattaa pitää kiinni. Jos hyvän puolison, sitäkin enemmän. Ja jos omaa mieluisia harrastuksia, loistavaa: itse olen selviytynyt hyvin pitkälti musiikin avulla. Ja huumorin, vaikkapa mustankin.
En ole ikinä ollut mikään innokas kirjeenvaihtaja, mutta miksei sitäkin voisi kokeilla, ehkä se(kin) piristäisi, jos ei minua niin sitten jotakuta muuta. Siis, jos kiinnostaa... [email protected]
Täällä kaipaa ystävää hieman yli nelikymppinen perheellinen mies. Asun Pirkanmaalla. Olen pitemmän aikaa (useita vuosia) sairastanut masennusta. Ystäviä ei juurikaan ole, muuta kuin työkaverit. Niinpä sitä toivoisi seuraa samasta ongelmasta kärsivistä. Voit olla itsekin perheellinen tai ei, pääasia että juttu luistaa :)
os. usvametsanpeikko(-ät-)gmail.com
Heippa!
Ihana kun tämmöinen keskustelu tehtiin. Monet varmasti kaipaavat ystäviä rinnalleen.
Itse olen 20 vuotias, 1992 syntynyt, tyttö, Keravalta. Minulla on todettu masennus mikä ei aina välttämättä minusta näy koska olen luonteeltani perusiloinen.
Olisi tosi mukava löytää uusia ihmisiä elämään ystäviksi. :) Jutustella ja käydä ulkona tai mitä ikinä keksiikin!
Ansku
Yksinkertaisesti ystäviä, ja vaikka yksikin edes...
Pitkään masennuksesta (ajoittain helpompi) kärsinyt,
kaipaisi vertaistukea, samojen asioiden kanssa kamppailevista.
Myös paniikkihäiriötä olen potenut pidemmän aikaa.
Asun turussa, olen 5kymppinen, enkä millään tahtoisi uskoa
ettei täältä, tai lähiseudulta kohtalotoveria löytyisi.
Miten ihanaa olisi vaikka lähteä kävelylle jonkun kanssa,
ilman että tuntisi yksinollessa sitä paniikkia :)
Jospa joku vielä viimeisillä voimillaan, vaikkei niitä aina
meinaa löytyä, jaksaisi vastailla.
Vaikka vain meilailla.
Iälläsi ei ole väliä, ei liioin sillä, oletko mies vai nainen.
Ihminen vaan, toiselle ihmiselle :)
Sp: [email protected]