Hei! Etsiskelin valmiita viestiketjuja aiheesta, en paljoa löytänyt, joten perustan tähän oman josko saisin vastauksia. Itselläni psykiatri epäili jokunen aika sitten epävakaata persoonallisuushäiriötä. (Lähdin alunperin hakemaan apua toistuviin masennuksiin, ahdistuneisuuteen, sosiaalisiin ongelmiini kuten jännittämiseen jopa tuttujen seurassa, pakko-oireisiin & -ajatuksiin jne.)
Olihan tämä aikamoinen ihmetys, vaikka joskus olen huomannutkin psykologiaa omatoimisesti opiskellessa, että monet epävakaan oireista sopisivat minuunkin. Mutta näitä kuvauksiahan voi lukea aina kuin "piru raamattua", joten en ole siihen ihan uskonut. Nyt tunteet kovasti sekavat, kun olen joitakin harvoja keskusteluketjuja netistä lukenut. Monilla vastanneilla kun takana pitkiä osastohoitoja, kaikki koulut/työt jääneet kesken, ovat aggressiivisia ja aiheuttavat aidosti vaaraa ja jatkuvaa huolta läheisilleen.
Tiedostan, että ehkä olen sitä sisäänpäin kääntynyttä kastia, jos ylipäätään diagnoosi on oikea. Ihmettelen vain, kun kaikki kuvaukset tästä häiriöstä ovat niin äärimmäisen radikaaleja, eivätkä sovi omaan toimintaani. Jotenkin tuntuu pelottavalta, että päälleni ollaan lyömässä elinikäistä leimaa, vaikka oireet usein vanhemmiten helpottavatkin huomattavasti. (Mutta sitähän monet eivät tiedä, eksyin mm. keskusteluun, jossa puhuttiin äitiydestä ja siitä, kuinka äärimmäisen usein epävakaiden lapset huostaanotetaan.)
Kysynkin teiltä, millaiset vaikutukset tuolla diagnoosilla on ollut elämäänne? Onhan se hienoa, että saan tämän vuoksi mitä todennäköisimmin kelan tuen terapiaan, mutta pelkään muita seuraamuksia. Eihän tuota dg:tä tietysti mene mainostamaan, jollei pakoteta kuin lähimmille, mutta pelkään silti vainoharhaisesti, että se vaikuttaa kovastikin. Olen miettinyt jopa kokonaan asian peruuttamista, kun mitään ei ole kelalle vielä lähetetty. Vaikeaa...
Olihan tämä aikamoinen ihmetys, vaikka joskus olen huomannutkin psykologiaa omatoimisesti opiskellessa, että monet epävakaan oireista sopisivat minuunkin. Mutta näitä kuvauksiahan voi lukea aina kuin "piru raamattua", joten en ole siihen ihan uskonut. Nyt tunteet kovasti sekavat, kun olen joitakin harvoja keskusteluketjuja netistä lukenut. Monilla vastanneilla kun takana pitkiä osastohoitoja, kaikki koulut/työt jääneet kesken, ovat aggressiivisia ja aiheuttavat aidosti vaaraa ja jatkuvaa huolta läheisilleen.
Tiedostan, että ehkä olen sitä sisäänpäin kääntynyttä kastia, jos ylipäätään diagnoosi on oikea. Ihmettelen vain, kun kaikki kuvaukset tästä häiriöstä ovat niin äärimmäisen radikaaleja, eivätkä sovi omaan toimintaani. Jotenkin tuntuu pelottavalta, että päälleni ollaan lyömässä elinikäistä leimaa, vaikka oireet usein vanhemmiten helpottavatkin huomattavasti. (Mutta sitähän monet eivät tiedä, eksyin mm. keskusteluun, jossa puhuttiin äitiydestä ja siitä, kuinka äärimmäisen usein epävakaiden lapset huostaanotetaan.)
Kysynkin teiltä, millaiset vaikutukset tuolla diagnoosilla on ollut elämäänne? Onhan se hienoa, että saan tämän vuoksi mitä todennäköisimmin kelan tuen terapiaan, mutta pelkään muita seuraamuksia. Eihän tuota dg:tä tietysti mene mainostamaan, jollei pakoteta kuin lähimmille, mutta pelkään silti vainoharhaisesti, että se vaikuttaa kovastikin. Olen miettinyt jopa kokonaan asian peruuttamista, kun mitään ei ole kelalle vielä lähetetty. Vaikeaa...
Vastaukset 6
Vanhimmat
niin nuori ihminen, että sittenhän minulla vasta olisi entistäkin enemmän syytä toteuttaa pitkäaikainen toiveeni itsemurhasta, jos vielä jäisin kaiken normielämän ulkopuolelle ongelmieni vuoksi. Olen tähän asti pystynyt opiskelemaan suhteellisen hyvin, koska opiskeluni on sen luontoista, ettei läsnäoloja ole paljon. Olen saattanut siis masistella syksyllä muutaman kuukauden esimerkiksi tekemättä mitään, koska en yksinkertaisesti ole jaksanut, kun itsensä hengissä pitäminen on tuottanut jo tuskaa. Olen kuronut tekemättömät asiat kuitenkin kiinni jossain vaiheessa.
Elämänhallintani on siis aika surkeaa ja terapia sikäli tulee tarpeeseen. Työelämästä tässä ohessa tai kokoaikaisesti ei oikein tulisi mitään tällä meiningillä, kokeiltu on ja täysi hermoromahdus muutamissa viikoissa (kaiken aikaa parkumassa töissä ja väliajat peläten sitä, koska pitää taas uudestaan mennä sinne.) Välillä silti tunnen siitäkin syyllisyyttä, kuten aina kaikesta, että olen vain laiska. Haluaisin kovasti pystyä enempään, mutta en toisaalta koe sitä niin, että itseni takia haluaisin mitään tässä elämässä. Muiden takia vain, jotta saisin tämän kunnialla suoritettua loppuun, ettei toisten tarvitsisi pettyä minuun. Miksi elämä tuntuu niin pitkältä ja hankalalta, kun sen pitäisi olla vasta "alussa" :/
kyllä tuo diagnoosi leimaa. esim muihin sairauksiin on sitten todella hankalaa saada hoitoa. persoonallisuushäiriöisellä kun on kuulemma taipumus pyrkiä manipuloimaan lääkäriä ja iso riski olla lääkeriippuvainen nisti ja juoppo.
joten tuolla diagnoosilla lääkärit aina epäilee väärinkäyttöjä ja sinun sanaasi. ainakin minun kohdalla on näin ollu. vaikka mitään väärinkäyttöjä lääkityksiä jne päihdeongelmia ei ole ikinä ollut.
no toivottavasti saat sitä terapiaa ja asiallista hoitoa. omalla kohdalla se ei ole toteutunut. opiskelut meni vituiksi kaksi kertaa. ja työelämästä oli pakko luopua. ja edelleenkään ei uskota, että oireet vaikuttaa oikeasti elämään. näyttää normaalilta ottaa katsekontaktin ja pystyy puhumaan...eihän se mitään voi oikesti tarvia.
itse kyllä kadun sitä, että olen yrittänyt hoitoa hakea. ja lopulta tuli diagnoosikin yksityiseltä psykiatrilta. epävakaa persoonallisuus siis. mitään hyödyllistä hoitoa tai edes lääkitystä en ole saanut. ja tuo diagnoosi tuntuu leimaavan joka paikassa missä siitä tiedetään.
älä luovuta koita vaan rämpiä nuo opiskelut läpi. todennäköisesti luovuttaminen olis vain entistä jyrkemmän alamäen alku.
nuo ahdistus/tuskaisuus jaksot voi olla tosi kamalia. ainakin minulla menee toimintakyky täysin. vaan ei se itsari silti kannata. jos ei muuta niin roikkuu ihan kiusalla kuluna yhteiskunnalle.
Kyllä epävakaan tittelin saaminen otsaan on aika huono juttu vähän joka instanssissa. Se sana tuntuu olevan myrkkyä Kelassa, vakuutusyhtiössä ja sairaalaympäristössä...Sen verukkeella otetaan matto pois alta tilanteessa kuin tilanteessa.
onko sulla muuta diagnoosia kuin tuo? Mulla oli vakava masennus ekana tautina ja epävakaa persoonallisuus kyytipoikana. Näillä eväillä sain terapiaa, tosin täytyi taistella ja olla tarkkana, ettei puljut ottaneet epävakaata ensimmäiseksi diagnoosiksi ja yrittäneet pestä käsiään koko asiasta. Sitä ainakin Kela yrittää...
Itsekin sain joskus epävakaan persoonallisuuden diagnoosin (ilman mitään psykologisia testejä tms ollessani psykoottisen masennuksen vuoksi osastohoidossa). Olin todella järkyttynyt saadessani epikriisin kotiin ja lukiessani siitä "millainen olen". Omahoitajani mukaan en esimerkiksi ollut pitänyt kiinni sopimuksistani hoidossa ollessani jne. Ei ilmeisesti ollut tullut mieleen, ettei psykoottinen ihminen edes välttämättä muista mitä on sovittu...
Masennuin totaalisesti tuosta tuomiosta. Olin sitten toisaalla hoidossa, jossa asiaa alettiin tutkia kunnolla. Todettiin, ettei minulla ole epävakaata persoonallisuushäiriötä. Piirteenä persoonallisuudessakin kuitenkin sellaista oman arvon tunnon heikkoutta tms.
Vaikka tuo dgn todettiin vääräksi, ei se mihinkään papereista katoa, siellä se roikkuu varmaan elämäni loppuun saakka. En jaksa välittää. Jos alkaisin peräämään oikeuksiani väärin diagnosoinnin korjaamiseksi, tulkittaisiin se sitten ainakin epävakaan persoonallisuushäiriöisen toiminnaksi :O. Elän nyt ihan hyvää elämää ilman psykiatriaa - ja toivottavasti se ei sekoita elämääni jatkossakaan :).
Mulla myös kyseinen dg. En ole yrittänyt itsemurhaa enkä muutenkaan ole käyttäytynyt kovin sekoisesti. Silti vaan papereissa lukee et epävakaa. On mulla kyl identiteetti hauras ja olen aika hukassa itseni kanssa. Sosiaaliset tilanteet ahdistaa ja monet koulut jääneet kesken. Jotenkin tässä kuitenkin yritetään elämässä lutviutua eteenpäin. En tiedä annetaanko tota diagnoosia vähän turhan helposti kun ei keksitä muutakaan. Mut tosiaan eik kaikki diagnoosin omaavat varmaan oo sekopäisiä.
Hmm, parempi ettei itseään leimaa yhtään minkään sairauden mukaan. Ihminen on ihminen ja persoona on persoona ja me kaikki olemme erilaisia. Mistä vaan voidaan tehtailla diagnoosi. Lääkärit tuijottaa sitten kaikkea muuta kuin SYYTÄ sairauteen. Sairaus kun ei ole mikään "sana" joka putkahtaa ihmiseen ja jää diagnoosina otsaan... vaan menneisyydessä on tapahtumia, jotka ovat vaikuttaneet sairauden syntyyn ja puhkeamiseen.
Oman sairauteni nimi saa olla vaikka herra hermanni... parantuminen vaatii ongelmien käsittelyn ja elämän halun.