Raphaela M. kertoo.
Olin elänyt pitkään vedettä ja leivättä. Kuljin nelinkontin kolmine koirineni kunnes saavuin Guion maille. Korkeita rakennuksia ja kuolleita kulmia. Matalammat talot kiemurtelivat matomaisina rihmastoina tasamaalla ja yhtyivät toisiinsa. Pääsimme sisälle Guioon vasta syötyämme portinvartijan koiran. Se teki kovasti vastarintaa.
Menin siis koiraportista. Hiukseni olivat pitkät ja päänahkani kuhisi syöpäläisiä. Olin kaikin puolin ryvettynyt ja polvissani oli mojova känsäkerrostuma. Piileskely sisällä ei tuottanut toivomaani tulosta, sillä vartijat löysivät meidät pian, kun etsivät kadonnutta koiraansa. Guion rankkuri otti meidät kiinni.
Viruimme kolme päivää häkeissä. Huuleni halkeilivat kuivuuttaan, vaikka rankkurin luona oli niin kuumaa ja kosteaa, että kaikki hautui. Meidän hikemme, kuolamme, oksennuksemme, ulostuksemme, ruoantähteet, kaikki hautui samassa huoneessa. Viimein eräs Guion pappispalvelija vei meidät ulos. Luulen, että meidät aiottiin uhrata.
Ylipapin avustaja oli ensimmäinen hyväntekijäni. Hän havaitsi ominaislaatuni ja kutsui ylipapinkin katsomaan. Minut pantiin kylpyyn ja minua hierottiin öljyillä. Sitten minut vietiin kuningattaren eteen. "Kohtuni hedelmä, rakas lapseni", kuningatar sanoi liikuttuneena. Hän otti minusta kiinni ja pusersi rintaansa vasten. Minut puettiin yöpaitaan ja pantiin isoon sänkyyn.
Keskiyöllä minulle tultiin juottamaan taikajuomaa. Me menimme ulos pitkälle ja kapealle suorakaiteen muotoiselle parvekkeelle, missä kuu paistoi peili-ikkunoihin. Tuoksui yöltä, eli makealta ja raikkaalta. Seisoimme siellä pitkään ja nojasimme rautakaiteeseen. Ylipapilla oli paksu vaippa. Ylipapilla oli reumatismi.
Seuraavana aamuna heräsin isossa sängyssäni. Ikkunan takana alapuolella levittäytyi Guio, joka oli yöllä tuhissut pimeänä ja näkymättömänä. Minut puettiin ja söin aamupalaa. Koetin etsiä kolmea toveriani, mutta sain kuulla, että heidät oli teurastettu edellisenä päivänä. Se teki minut hyvin surulliseksi.
Minut kammattiin. Sitten menin puutarhaan tapaamaan nuoria miehiä, jotka tahtoivat naimisiin kanssani. Meillä oli hyvin hauskaa. Monta kertaa minä aivan ulvoin naurusta. He tuoksuivat hajusteilta ja voiteelta. He kaikki lähtivät ennen iltapäivää ja minä halusin saattaa heidät alas Guioon, mutta se ei käynyt päinsä.
Puutarhassa tapasin kuningattaren. Hän sanoi monta kertaa kahviseurueelle: "Katsokaa, miten kaunis ja älykäs tytär minulla onkaan". Ja kaikki olivat oikein ystävällisiä ja nauroivat herkästi. Minä punastuin aina kun kuningatar sanoi niin. Me söimme hedelmäsiivuja ja nakkeja ja mykyjä ja parsaa. Sitten ylipappi siunasi ja sen jälkeen pelattiin krokettia.
Illalla poltettiin kynttilöitä ja tuoksui lämmin tali. Minä olin makuuhuoneessa ja katselin kullasta ja puusta tehtyjä seinäpaneeleja ja niihin maalattuja tarinoita. Ne olivat lumoavia. Minulle tuli haikea ja yksinäinen olo. Minä näin ikkunasta, miten se yksi ylipapin avustaja seisoi rintavarustuksella ja katseli Guioa. Minä soitatin miehen luokseni. Hän oli koko ajan hyvin puuhakkaan oloinen ja puhui vuolaasti ja innokkaasti. Pian hän ymmärsi, ettei siihen ollut mitään tarvetta. Hän käsitti minut. Sitten hän vain istuutui viereeni ja hyväili minua korvan takaa. Minusta tuntui, että hän ymmärsi kaikki ongelmani.
Halusin, että me makaisimme vieretysten isossa sängyssäni. Minä nuuhkin häntä. Hän käytti varmastikin vaatteissaan kalliimpia hajusteita kuin mihin hänellä oli varaa. Minusta se oli hyvin inhimillistä.
Halusimme riisua vaatteet pois ja maata alastomina sängyssäni. Katselimme talin valumista pitkin kynttilöiden varsia. Minusta tuntui, että minulla oli menneisyyteni avaimet käsissäni, mutta ei mitään tahtoa avata lipasta. Minua itketti. Olin juuri selvinnyt menneisyyden lihamyllystä, kun jouduin jo tulevaisuuden mortteliin. Ikkunoiden takana kuu nousi pulskana laidunmaiden takaa.
Ylipapin avustaja hyväili minua taas korvan takaa. Hän puheli minulle linnasta ja kuningattaresta ja kosijanuorukaisista ja silitti kiiltävää tukkaani. Yhden hetken olisin halunnut vikistä hiljaa tyynyyni. Minusta tuntui, että hän arasteli katsoa alastomia ruumiitamme, hänen valkoista ja minun ruskeaa ruumistani, hänen lihakkaita, kelmeitä pohkeitaan ja minun rupisia polviani. Hänen silmänsä olivat välillä freskoissa ja välillä minussa. Ilman vaatteita hän ei tuoksunut enää yhtä huolitellulta.
*
Kommenteista pidetään.
Olin elänyt pitkään vedettä ja leivättä. Kuljin nelinkontin kolmine koirineni kunnes saavuin Guion maille. Korkeita rakennuksia ja kuolleita kulmia. Matalammat talot kiemurtelivat matomaisina rihmastoina tasamaalla ja yhtyivät toisiinsa. Pääsimme sisälle Guioon vasta syötyämme portinvartijan koiran. Se teki kovasti vastarintaa.
Menin siis koiraportista. Hiukseni olivat pitkät ja päänahkani kuhisi syöpäläisiä. Olin kaikin puolin ryvettynyt ja polvissani oli mojova känsäkerrostuma. Piileskely sisällä ei tuottanut toivomaani tulosta, sillä vartijat löysivät meidät pian, kun etsivät kadonnutta koiraansa. Guion rankkuri otti meidät kiinni.
Viruimme kolme päivää häkeissä. Huuleni halkeilivat kuivuuttaan, vaikka rankkurin luona oli niin kuumaa ja kosteaa, että kaikki hautui. Meidän hikemme, kuolamme, oksennuksemme, ulostuksemme, ruoantähteet, kaikki hautui samassa huoneessa. Viimein eräs Guion pappispalvelija vei meidät ulos. Luulen, että meidät aiottiin uhrata.
Ylipapin avustaja oli ensimmäinen hyväntekijäni. Hän havaitsi ominaislaatuni ja kutsui ylipapinkin katsomaan. Minut pantiin kylpyyn ja minua hierottiin öljyillä. Sitten minut vietiin kuningattaren eteen. "Kohtuni hedelmä, rakas lapseni", kuningatar sanoi liikuttuneena. Hän otti minusta kiinni ja pusersi rintaansa vasten. Minut puettiin yöpaitaan ja pantiin isoon sänkyyn.
Keskiyöllä minulle tultiin juottamaan taikajuomaa. Me menimme ulos pitkälle ja kapealle suorakaiteen muotoiselle parvekkeelle, missä kuu paistoi peili-ikkunoihin. Tuoksui yöltä, eli makealta ja raikkaalta. Seisoimme siellä pitkään ja nojasimme rautakaiteeseen. Ylipapilla oli paksu vaippa. Ylipapilla oli reumatismi.
Seuraavana aamuna heräsin isossa sängyssäni. Ikkunan takana alapuolella levittäytyi Guio, joka oli yöllä tuhissut pimeänä ja näkymättömänä. Minut puettiin ja söin aamupalaa. Koetin etsiä kolmea toveriani, mutta sain kuulla, että heidät oli teurastettu edellisenä päivänä. Se teki minut hyvin surulliseksi.
Minut kammattiin. Sitten menin puutarhaan tapaamaan nuoria miehiä, jotka tahtoivat naimisiin kanssani. Meillä oli hyvin hauskaa. Monta kertaa minä aivan ulvoin naurusta. He tuoksuivat hajusteilta ja voiteelta. He kaikki lähtivät ennen iltapäivää ja minä halusin saattaa heidät alas Guioon, mutta se ei käynyt päinsä.
Puutarhassa tapasin kuningattaren. Hän sanoi monta kertaa kahviseurueelle: "Katsokaa, miten kaunis ja älykäs tytär minulla onkaan". Ja kaikki olivat oikein ystävällisiä ja nauroivat herkästi. Minä punastuin aina kun kuningatar sanoi niin. Me söimme hedelmäsiivuja ja nakkeja ja mykyjä ja parsaa. Sitten ylipappi siunasi ja sen jälkeen pelattiin krokettia.
Illalla poltettiin kynttilöitä ja tuoksui lämmin tali. Minä olin makuuhuoneessa ja katselin kullasta ja puusta tehtyjä seinäpaneeleja ja niihin maalattuja tarinoita. Ne olivat lumoavia. Minulle tuli haikea ja yksinäinen olo. Minä näin ikkunasta, miten se yksi ylipapin avustaja seisoi rintavarustuksella ja katseli Guioa. Minä soitatin miehen luokseni. Hän oli koko ajan hyvin puuhakkaan oloinen ja puhui vuolaasti ja innokkaasti. Pian hän ymmärsi, ettei siihen ollut mitään tarvetta. Hän käsitti minut. Sitten hän vain istuutui viereeni ja hyväili minua korvan takaa. Minusta tuntui, että hän ymmärsi kaikki ongelmani.
Halusin, että me makaisimme vieretysten isossa sängyssäni. Minä nuuhkin häntä. Hän käytti varmastikin vaatteissaan kalliimpia hajusteita kuin mihin hänellä oli varaa. Minusta se oli hyvin inhimillistä.
Halusimme riisua vaatteet pois ja maata alastomina sängyssäni. Katselimme talin valumista pitkin kynttilöiden varsia. Minusta tuntui, että minulla oli menneisyyteni avaimet käsissäni, mutta ei mitään tahtoa avata lipasta. Minua itketti. Olin juuri selvinnyt menneisyyden lihamyllystä, kun jouduin jo tulevaisuuden mortteliin. Ikkunoiden takana kuu nousi pulskana laidunmaiden takaa.
Ylipapin avustaja hyväili minua taas korvan takaa. Hän puheli minulle linnasta ja kuningattaresta ja kosijanuorukaisista ja silitti kiiltävää tukkaani. Yhden hetken olisin halunnut vikistä hiljaa tyynyyni. Minusta tuntui, että hän arasteli katsoa alastomia ruumiitamme, hänen valkoista ja minun ruskeaa ruumistani, hänen lihakkaita, kelmeitä pohkeitaan ja minun rupisia polviani. Hänen silmänsä olivat välillä freskoissa ja välillä minussa. Ilman vaatteita hän ei tuoksunut enää yhtä huolitellulta.
*
Kommenteista pidetään.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Tekstissä on mainio tempo heti ensimetreiltä asti. Viisi riviä ja tauko, viisi riviä ja tauko. Vasta kun astutaan nelijalkaisesti sängylle retkottamaan, voidaan olla hieman monisanaisempia ja hedonisia, persoja rutuille lakanoissa - mehiläisvahakynttilöiden lepattavassa valossa oikoutuville raajoille.
Oikein miellyttävä tunnelma, häilyä kuin yön ja aamun, kuuman ja kylmän välillä. Mä itse pääsen helposti Guion kanssa sen kaduille pölyyn. Näkemään sen syvän yötaivaan. Olemaan joko ihminen tai koira, tai mitä vain.
Kotoisaa, sanoi koira kopissaan.
(vaikkakin tämä koira on mielikuvitukseltaan niin köyhä, ettei oikein itse pääse pois edes turkistaan - muuten kuin nylkemällä)
Elämäntilanteestani johtuen olen usein nuutunut ja oloni on jotenkin kolea. Korvakäytävää lukiessani lempeät virtaukset valelivat kehoani. Aahhh... :)
Otan iloisesti vapauden redusoida tekstisi yhteen perusideaan: Rakennat renessanssin mystiikan mielikuvista katkelman klassisen näköisestä unio mystica -kertomuksesta.
Jo päähenkilön nimi -- Raphaela -- assosioituu Italiaan, joka on eurooppalaisen mystiikkakulttuurin ydinalueita.
Heti aluksi kuljetaan pitkä kärsimysten tie, jonka päässä odottaa portti. Portista ei voi päästä läpi kuin nöyrtymällä ja hylkäämällä inhimillinen muoto. Seuraavaksi vain intuitiivisesti ymmärrettävistä syistä osa ryhmästä karsiutuu pois ja pelkästään kertoja itse pääsee kylpyyn, jossa hänestä pestään pois ruumiillisen kärsimyksen lika ja hänet voidellaan, siunataan. Hän pääsee kuningattaren syleilyyn: hän on aito philosophos, kuningatar Sofian rakas lapsi.
Tämän jälkeen alkaa elämä taivaallisen Jerusalemin lempeässä ja ystävällisessä renessanssihovissa.
Loppu on tässä kontekstissa lumoava. Alkuosassa kietoutuvat yhteen perinteiset mystiset metaforat ja ulkokohtaiset -- joskus myös arkiset -- kuvaukset todellisuudesta, jossa kertoja elää. Vain tovereiden teurastaminen kirvottaa kertojasta introspektiivisen maininnan: "Se teki minut hyvin surulliseksi". Aivan kuin nämä tunteet kuuluisivat entiselle, maalliselle minälle. Vain entisten, taivaalliseen hoviin sopimattomien matkakumppaneiden kautta Raphaelalla säilyy yhteys muodon maailmaan.
Lopussa kertoja tunnustelee itseään enemmän. Seinäpaneelien kertomukset johdattelevat hänet jälleen tunteiden maailmaan. Kontakti ylipapin avustajan ja Raphaelan välillä on kiinnostava ja herkkä. Ainoan häntä ymmärtävän hovin jäsenen seurassa Raphaela on tunteva ja haluava ihminen, hämmentyvä ja epävarma. Elämä kuningattaren hovissa, ylipapin siunaamana ei ole tehnyt hänestä täysin hengellistä olentoa. Kertooko tunteiden kuvaileminen siitä, että hermetistisestä näkökulmasta katsoen Raphaela on kompastunut sieluunsa -- vai onko tämä vain välivaihe hänen vaelluksellaan?
Teksti voisi olla vaikka katkelma Hermeettisestä romanssista. Se tuo myös mieleeni Bonaventuran vision Sielun matka Jumalaan, ja muurien läpi kulkeminen tietysti muistuttaa Avilan Teresan Sisäisestä linnasta.
Vaikka sisällöllisesti herkkä suhde mystisen polun ja inhimillisen kokemisen välillä näyttäytyi minulle Korvakäytävän ytimenä, parasta tekstissä kuitenkin oli kerronnan sopivan hypnoottinen rytmi. Kappale- ja lausejako on mielestäni -- kirjallisuusanalyyttisten termien puutteessa -- kihelmöivä.
Lopuksi: Minulla on ambivalentti suhde känsäkerrostumaa kuvailevaan adjektiiviin "mojova". Lukiessani se sai minut banaaliudessaan hypähtämään ulos kerronnasta. Toisaalta yksittäisen sanan kansankielisyys tuo moniulotteisuutta, kulmikkuutta muuten niin klassiseen parteen.
Tulipa höplötettyä. Toivottavasti tästä saa jotain irti.
Tunnen sinua kohtaan hienoista empatiaa kolean elämäntilanteesi johdosta. Kaunopuheisuutesi ja vähintäänkin omalaatuinen tulkintasi ilahduttivat ja viihdyttivät minua suuresti. Sinä olet pudonnut pienenä kulttuurihistoriapataan.
Mojova-sanasta tekemästäsi huomiosta erityinen papukaijamerkki. Sanon, että harkitsin sitä tovin. Mutta se natsaa naturalistissävytteiseen alkuun.
Heti, kun lopetan aiemmille kommenteille nauramisen (ette sitten vain voi olla hienostelematta), voin keskittyä kertomaan oman mielipiteeni. En edelleenkään ole hullua hurskaampi, mutta olen varma, että chapeau on jonkinasteinen perverssi. :)
Tämä ei tietenkään mitenkään vaikuta kirjoitustaitoon, jota pidän edelleen mainiona. Mutta toistatko sinä itsesi, Chapeau? Teksteissäsi on aina samanlainen tunnelma, ainakin merkillepantavan monessa.
Perverssiydestä en tiedä, mutta se osa aivoistani, joka jatkuvasti pukkaa tietoisuuteeni turhanpäiväisiä aatoksia, on tässä miettinyt seuraavaa:
Jos Chapeau olisi tunnettu ja merkittäväksi koettu suomalainen kirjailija, voisi hänestä ja koirista ehkä vääntää gradun kotimaisen kirjallisuuden laitokselle.
Straw mieltää minut perverssiksi, vaikka hänen mittapuunsa ovat toisesta maailmasta. Me puhumme eri kieliä, se on tullut todistetuksi useaan otteeseen.
Lainaan:
"Mutta toistatko sinä itsesi, Chapeau? Teksteissäsi on aina samanlainen tunnelma, ainakin merkillepantavan monessa."
Jännittävä kysymys. Se on itseänikin hiukan vaivannut. Ehkä kirjoitan vain yhtä ja samaa tekstiä, mutta aloitan aina alusta ja toisilla eväillä. Voitte ehkä mieltää ne jatkumoksi. Ne ovat variaatioita samasta teemasta, modulaatioinen päivineen kuin euroviisuissa ikään.
Olen viehtynyt tuosta tunnelmasta. Kunpa vielä kertoisit, mikä se on! Mutta toistanko itseäni, jos tunnelma on sama? Ilmeistä toistoa. Elämä on absurdia.
"ette sitten vain voi olla hienostelematta"
Voin vakuuttaa, että ilmaisu- ja tarkastelutapani ovat minulle mitä vilpittömimmin ja suorasukaisimmin luontevia. Jotta voisin jättää tunnustelematta metaforat, rytmit ja kulttuurihistorian, joutuisin vääntämään itseni kokemaan tekstin itselleni luonnottomalla tavalla. Jotta voisin kommentoida tekstiä kiinnittämättä mahdollisesti epäsovinnaisenkin paljon huomiota metaforiin, rytmeihin ja kulttuurihistoriaan, joutuisin valitsemaan selitysvoimaltaan väsähtäneemmän lähestymistavan. Otaksun valtaosan kirjoittajista mieluummin ottavan vastaan ylianalysointia kuin latteita heittoja.
Erinomaista kuitenkin, että kommenttini herätti sinussa hilpeyttä. Itseilmaisuuni liittyy totisesti aimo annos itseironiaa.
Aluksi haluaisin sanoa, että tarinassasi on potentiaalia, mutta vielä varsin paljon puutteita.
Olet valinnut kertojaksesi ihmisen, subjektiivisen olennon, mutta jotenkin minulle tuli liiaksi mieleen jonkinasteinen tapahtumaraportti, kuin kunnon kertomus. Se on jotenkin, alkua lukuunottamatta, liian kliininen. Olet tiivistänyt tapahtumat ja tunteet vain pariin lyhyeen lauseeseen, jotka eivät mitenkään voi vangita tai kertoa niitä kaikkia asioita, jotka haluat niiden sanovan.
Aiemmissa kommenteissa puhuttiin rytmityksestä, vivahteista, metaforista sun muista. Itse olen aina pitänyt ja tulen aina pitämään tuollaisia puheita verbaalisena masturbaationa. Tässä vaiheessa on hyvä esittää kysymys, kirjoitatko tätä tarinaa, jotta kriitikot rakastuisivat siihen vai haluatko siitä hyvän tarinan?
Oikeastaan ainoat neuvoni ovat: Kuvaile enemmän, jatka tekstiä sujuvammin. Jos nimittäin rytmistä on aivan pakko puhua, niin minä sain vaikutelman perjantai iltapäivän ruuhkasta.
Sanoisin kuitenkin, että pidin tästä, varsinkin sanavalinnoistasi. Tsemppiä ja niin päin pois.
Päästävätkö ihmiset yleisesti ottaen suustaan/kynästään/näppiksestään kovinkin paljon jotain muuta kuin verbaalista masturbaatiota?
Kiitän analyysista, mutta pidättäydyn siitä itse.
Eikö suurin osa kirjoittamisesta ole masturbaatiota? Enkä minä halveksisi rytmin, vivahteiden tai metaforien arviointia, vaikka joskus mennään keinotekoisuuksiin niillä alueilla. Ne ovat työkaluja ja ajattelun välineitä, fyysikkojen jäsentelyä kaunokirjallisuudesta.
Sinänsä sydämeni on jotenkin sommittelua vastaan kirjoitustyön kannalta. Luotan flow´hun ja sisäiseen ymmärrykseen enemmän.
Lainaan:
"Tässä vaiheessa on hyvä esittää kysymys, kirjoitatko tätä tarinaa, jotta kriitikot rakastuisivat siihen vai haluatko siitä hyvän tarinan?"
En ole varma, onko tuota kysymystä tarpeen esittää. Kunpa voisikin olla sellainen oikea taiteilija, joka vain työstäisi materiaaliaan oman sisäisen palonsa mukaan sokeana ja kuurona kaikelle muulle.
En suinkaan väheksy kriitikoiden rakkautta, hyvä Mato.
Sen sijaan en kirjoita mielestäni heille, vaikka olen ainakin jossain suhteessa riippuvainen heidän antamastaan tuesta. Kissa ei porskuta kovin pitkälle pelkällä kiitoksella, mutta kirjoittajalle kommentointi, oli se sitten neg. tai pos., on tarpeen.
Hyvän tarinan tunnistavat kriitikkonikin. Muu on harjoitusta.
Kiitän kannustuksesta ja uskostasi tarinan potentiaaliin.