On veljeni syntymäpäivä (7v), ja menin hänen huoneesensa istumaan, ja kattoon että mitä ne taaperot tekkee -> veli hyökkäs vanhan rautasen leikkipyssyn kanssa,alko huitoon sillä. Tietenkin, säikähin ja tönäsin pois, veli kaatu ja alko itkee. Äiti tullee, reppii mulle käsivarren nahkan osittain ja käsi mustelmilla. Sen jälkeen haukkuu, ku pillaan juhlat ja alkaa pillittään (itkee by the way joka ikisestä asiasta minkä teen, esim kokkeesta jos tullee 7) ja haukkuu tunteettomaksi ihmiseksi koska en itke.
KYLLÄ, itken silloin kun kukaan ei näe. En kyllä silloinkaan melkein koskaan, enkä pidä sitä mitenjään suunnattoman tuskan tai surun ilmaisijana. Pidän itkua nykyään tarpeettomana ruumintoimintona. Ja se, että joskus välttelin itkemistä kuin ruttoa, on äitini oma syy. Joskus 4 vuotta sitten, ku olin 10, itkin mummini koiran kuoleman takia, äiti käski lopettamaan pillittämisen. Kun en voinut lopettaa -> tukistaminen ja omaan huoneeseen hiuksista kanto. Sen jälkeen oon ollu kotona näyttämättä mitään tunteita kun äiti on ollu kotona, joskus satunnaisia ilon/innostuksen/pitkästymisen merkkejä. Ainoa tunne, minkä ulospäin kotona näytän, on viha. Siitä sitten keksitty että olen yliagressiivinen ja tunnevammainen ihminen, isän seurassa voin olla aivan vapaasti, eikä isä tietenkään nää "hillittyä" puoltani ellei äiti ole paikalla, mutta silloinkin AINA luen jotain, niin hän luulee että uppoudun vain tekstiin. Ja äitini kehtaa vielä vinkua minua muuttamaan takaisin "kotiin". Ja kun äiti käy kimppuuni, jos puolustaudun, minut haukutaan väkivaltaiseksi hirviöksi jonka murrosikä on pilannut. Hetkinen? Kaikki alkoi kun olin 10, ja silloin ei ollut henkisestä tai fyysisestä murrosiästä tietoakaan; pojat oli ällöjä, alavärkit kusemiseen, rinnoista vauva saa ruokaa ja vauvat ostetaan sairaalasta.
Mitä teen? Jos:
Itken ns. julkisesti, minua rankaistaan pillittämisestä
Jos en itke, olen tunteeton hirviö.
Jos puolustan itseäni, olen väkivaltainen ja tunteeton hirviö
Kun aloin räplään kännykällä huoneessa, äiti haukkui isälle kantelemisesta, vaikka pelasin Doodle Jumppia
KYLLÄ, itken silloin kun kukaan ei näe. En kyllä silloinkaan melkein koskaan, enkä pidä sitä mitenjään suunnattoman tuskan tai surun ilmaisijana. Pidän itkua nykyään tarpeettomana ruumintoimintona. Ja se, että joskus välttelin itkemistä kuin ruttoa, on äitini oma syy. Joskus 4 vuotta sitten, ku olin 10, itkin mummini koiran kuoleman takia, äiti käski lopettamaan pillittämisen. Kun en voinut lopettaa -> tukistaminen ja omaan huoneeseen hiuksista kanto. Sen jälkeen oon ollu kotona näyttämättä mitään tunteita kun äiti on ollu kotona, joskus satunnaisia ilon/innostuksen/pitkästymisen merkkejä. Ainoa tunne, minkä ulospäin kotona näytän, on viha. Siitä sitten keksitty että olen yliagressiivinen ja tunnevammainen ihminen, isän seurassa voin olla aivan vapaasti, eikä isä tietenkään nää "hillittyä" puoltani ellei äiti ole paikalla, mutta silloinkin AINA luen jotain, niin hän luulee että uppoudun vain tekstiin. Ja äitini kehtaa vielä vinkua minua muuttamaan takaisin "kotiin". Ja kun äiti käy kimppuuni, jos puolustaudun, minut haukutaan väkivaltaiseksi hirviöksi jonka murrosikä on pilannut. Hetkinen? Kaikki alkoi kun olin 10, ja silloin ei ollut henkisestä tai fyysisestä murrosiästä tietoakaan; pojat oli ällöjä, alavärkit kusemiseen, rinnoista vauva saa ruokaa ja vauvat ostetaan sairaalasta.
Mitä teen? Jos:
Itken ns. julkisesti, minua rankaistaan pillittämisestä
Jos en itke, olen tunteeton hirviö.
Jos puolustan itseäni, olen väkivaltainen ja tunteeton hirviö
Kun aloin räplään kännykällä huoneessa, äiti haukkui isälle kantelemisesta, vaikka pelasin Doodle Jumppia
Vastaukset 11
Vanhimmat
Menetin tunteeni vuosia sitten karummissa olosuhteissa...
:( Itelllä ei oo menny noin pahaksi, piilottelen vain. Mutt kyllä ne tätä menoa unohtuu...
No sulla on vielä toivoa.
Onnea!
oo vaa mahdollisimman v*ttumainen mutsilles, sen se on ansainnu. sulla on oikeesti tosi v*ttumainen mutsi!
Olisko mahdollista, että juttelisit äitis kanssa ja kertoisit kaikki, mitä mielen päällä pyörii, huutamatta ja syyllistämättä. Ehkä äitis ei itekkään tajua, mitä tekee ja miksi.Tai äidilläs voi olla itellä paha olla jostain ja itekään sitä tajuamatta purkaa pahaa oloaan sinuun.
Olen jutellut, eivätkä ne keskustelut koskaan johda mihinkään. Niissä on aina sama kaava:
1. Kerron, että en ole aivan tyytyväinen tämänhetkiseen tilanteeseen
2. Asiallinen, lyhyt puhe takaisin. Tässä kuitenkin aina jokin oieni väärinkäsitys, koska ilmaisin asian hieman väärin
3. Yritän korjata väärinkäsityksen
4. Huuto siitä kuinka olen nokkava ja kiittämätön
5. Itkemistä, valitus siitä kuinka hän yrittää parhaansa
6. Itkua, minun ja isäni syyllistäminen
7.Huutoa siitä, kuinka en välitä hänestä.
8. Valitus siitä, kuinka olen loukannut häntä
9. Kun yritän tuoda taas alkuperäisen asiani esille, tulee jotain tyylin (ennenkuin ehdin kertoa asiaa loppuun tyly keskeytys): "Tuo on ko kuultu aiemmin, mutta sinä..." tai "Niin niin, mutta et voi alkaa...."
10. Lopetus on yleensä se, että äiti pakenee tilanteesta käyttäen jotain huonoa tekosyytä ja kaikki on pahemmin entä aikaisemmin.
Tuo sama kaava toistuu lähes samanlaisena jokaisessa "rakentavassa keskustelussa", riippumatta siitä kuka on sen aloittanut.
Oma äitini haukkuu minua säälittäväksi pillittäjäksi, jos itken muun perheen nähden. Itken yleensä jos äiti satuttaa sanoillaa tms.. Jos en pääse pakenemaan tilanteesta ja itku tulee, äiti haukkuu lisää ja sanoo ettei minulla ole syytä itkeä. En ole koskaan nähnyt äitini itkevän. Ala-asteella tukahdutin tunteeni enkä itkenyt melkein koskaan. Yläasteajan henkisen väkivallan uhrina herkistyin ja kaikki aikaisemmat asiat tulivat mieleen ja sen jälkeen on ollut hanat auki pienistäkin asioista.
Äitini ei osaa myöskään käydä rakentavaa aikuismaista keskustelua kanssani. Aloitan kertomalla asian ja kerron oman kantani, tuloksena äidin raivoamista ja esim. asian totaalista kieltämistä yms. ja sen jälkeen asiasta ei enää puhuta ja äiti on oikeassa. Itse olen selviytynyt tähän asti vain myötäilemällä, koska se on helpon tie ulos asiasta. Ehkä isäsi saisi tehtyä asialle jotain? Omani ei uskaltanut paljoa asialle tehdä, muutaman kerran yritti ja se loppui siihen. Tällä hetkellä olen itse yhteydessä sossuun ja poliisiin oman asiani takia. Itseäni on helpottanut esim. koulun kuraattorin kanssa jutteleminen ja hän voisi järjestää tapaamisia terapeutin tms kanssa. Oma äitini manipuloi muita ihmisiä niin hyvin, että näytän naapureiden yms. silmissä kapinoivalta teiniltä jolla on murrosikä pahimmillaan.. Olen siis 17-vuotias tyttö.
Tsemppiä (:
No jos mun vanhemmat löis tai repis nahkan ruhjeil mä ainakin uhkaisin soittaa poliisille sillä se on rikos. Suna ainakin rupeisin puolustaa itteesi.
Onnea yritykseen
Isä tietää minkälainen äiti on, ja ollaan yritetty keskustella mutta tuloksetta. Viimeksi, äiti tuli tänne isäni luokse, alkoi itkemään kuinka koko suku on muka häntä vastaan, ja haukkui että kuinka kehtasimmekin pyytä hänet tänne juttelemaan ja sitten pahoitimme hänen mielensä. Oikeastaan, hän itse tunki tänne, vaikka sanoin isällenikin että hänen ei tarvitse tulla, mutta hänen milestään oli hyvä ajatus että saisimme jutella, vaikka hänkin tiesi lopputuloksen. Kun äiti oli lähtenyt, isäni sanoi; "jaahas. Nämä keskustelut eivät vieläkään johda mihinkään" eli äitini on ollut samanlainen ainakin 8 vuotta.
Isäni tietää että äitini on väkivaltainen, mutta en vaivaa isääni niin kauan kun äiti ei tee mitään oikeaa vahinkoa minulle tai muille. Tuolloinkin, kun synttäreiden jälkeen näytin käteni isälleni äitini luona, äiti meni panikkiin ja sanoi kuinka olin "hyökännyt veljeni kimppuun ja melkein murtanut hänen sormensa, ja melkein koko käden!"... Wut? Ai, kiitos että minäkin sain tietää. Kun se tapahtui, veljeni enemmänkin itki siitä, että oli kaatuessaan lyönyt päänsä sänkyyn, eikä sitä että "olin murtanut hänen kätensä... melkein...". Enn puolustele tekojani, oli väärin tehdä niin noin nuorelle mutta minkä minä sille voin. Säikähdin suoraansanottuna aivan v*tusti kun leikkimässä ollut lapsi hyökkääkin yht' äkkiä kimppuuni. Äitini sanoi että "saatoin aiheuttaa ikuiset traumat joillekkin lapsille"... Ei jumalauta... Ymmärrärtäisin tuon väitteen edes jotenkuten, mutta heti kun he olivat ovesta astuneet sisään, alkoi armoton perus pikkulasten riehuminen, ja siihen kuului toisen veljeni härnääminen. Muistan itse, ettei ollut mitään pelottavampaa kuin erään kaverini isoveli, joka vain pelasi sitä vanhaa Nintendoa, kun me muut leikimme. Minusta ei 7-vuotias voi kertoa oikeasti, olenko poika vai tyttö. Lyhyet hiukset, olemattomat rinnat, käytän poikamaisia vaatteita, ja, olen kotona hiljainen, kuten mainittu. Mutta he tunkivat huoneeseeni jostain syystä jatkuvasti, vaikka siellä ei ollut mitään kiinnostavaa, ja istuin hiljaa koneella. Olisin tuonkin tajunnut, jos he olisivat tulleet piiloon toisiansa jonkin leikin puitteissa, hakemaan jotain tai tutkimaan huonettani (tai tietenkin härnäämään minua ;D) Mutta he tulivat juttelemaan ja kyselemään kaikenlaista, kuten esim. Etkö sie isompi poika tule leikkimään? (ne porukan ujoimmat tytötkin tulivat kysymään, mutta eivät hekään olleet erityisen ujoja.) Tuota tapahtui ennen JA JÄLKEEN tuon "traumaattisen kohtauksen", vaikka olen tavallaan itse maailman pelottavin ihmistyyppi, minkä itse 7-vuotiaana tunsin.
Noh, kyllä kai 40-vuotias akka tietää paremmin olenko lasten mielestä pelottava kuin lapset itse...
WAAAAAAAA Tulipas pitkä tuosta tekstistä :O Kuitenkin, jos joku tulee valittamaaan että mitä minä tätä tänne kirjoittelen, niin siihen on 2 syytä:
1. Minulla ei oikeaasti ole keväisin mitään tekemistä, talvella ja kesällä ovat kaikki harrastukseni ja ulkona on juuri nyt aivan KAMALA ilma
2. Kirjoittelen tänne sen sijaan, että hakisin "oikeata apua" koska asia ei ole minusta maata kaatava. Ja ei sitä tiedä, jos jollakin muulla on tylsää ja etsii pitkää, puudttavaa tekstiä luettavaa että pääsisi nukkumaan.
Ole vitun mies ja puolusta itseäsi.... säälittäviä tämmöiset pelkurit