Uskoisin tällä palstalla olevan ihmisiä, joilla on kokemusta ns. vaikeista nuorista, sellaisista, joilla on ollut vaurioittava lapsuus...toivoisin siis jonkinmoisia mielipiteitä ja neuvoja kokeneemmilta...
Minua huomattavasti nuoremmat siskoni jäivät vanhempieni avioeron myötä alkoholisoituneelle äidillemme (tytöt olivat 1 1/2 ja 2 1/2). Itse murrosikäisenä uskottelin itselleni äidin juomisen loppuvan kunhan eroaisi isästämme, jolla ei varsinaisesti ollut muita ongelmia kuin avioliiton ulkopuoliset naissuhteet ja työnarkomania. Kovin pian tuli ilmi, ettei äitini juominen mennyt ainakaan vähäisempään suuntaan, päinvastoin. Aloin kuulla mitä hurjimpia juttuja pienten lasten kanssa tehdyistä liftireissuista jne jne, mutta itse niin kovin nuorena ja satojen kilometrien päässä asuessani en osannut tehdä mitään...paitsi rukoilla ja toisinaan puhua järkeä äidilleni -laihoin tuloksin. Ei auttanut itku, sääli, kiukku, maanittelu, tukeminen...ei mikään. Kyllähän te alkoholistin tiedätte. No, tyttöjen ollessa kouluiässä opettajat alkoivat kiinnittää tilanteeseen huomiota. Muutin myös itse aivan tyttöjen lähistölle ja milloin soitettiin sairaalasta, milloin poliisiasemalta, että pitäisi mennä tyttöjä hoitamaan kun äiti on nyt sairaalassa paikattavana tms. Minä menin ja aloin kirjoitella tyttöjen opettajien kanssa reissuvihkon välityksellä. Lopulta tilanne eteni siihen, että tytöt huostaanotettiin ja sijoitettiin isällemme. No, hän on tosiaan kutakuinkin kelpo mies, vaan niin naisystäviensä vietävissä (joita on ollut useita tyttöjenkin siellä asuessa) että asenteet ja mielipiteet vaihtelivat aina kulloisenkin naisen mukaan. Lisäksi hän oli lähes joka toinen viikonloppu työmatkoilla ja minä siskojeni kanssa. Kai tytöille tuli sellainen olo, ettei isäkään välitä heistä, vaan tärkeämpiä ovat työ ja naiset. No, kaikki meni kutakuinkin hyvin siihen asti, kunnes siskoni tulivat murrosikään. Etenkin vanhempi on tätänykyä suuttuessaan silmittömän agressiivinen ja kiljuu suustaan mitä sattuu. Neuvoin isääni seuraavan kiukkupuuskan myötä ottamaan tiukkaan halaukseen, vaan siitä seurasi se, että siskoni oli joutunut paniikkiin ja mm. purrut isääni. Toinen sisko oli sanonut isälleni, että äiti oli joskus peiton läpi hakannut vanhempaa pikkusiskoani niin, että verta oli tullut nenästä ja tästä johtuen toinen siskoni ei kestä tuollaista tiukkaa halausta...tulee vanhoja muistoja mieleen. No, lähes kaikkea äidistäni olen valmis uskomaan vaan en ihan sentään tuota..pahoinpitelemisen sijasta hän oli juodessaan lähinnä meitä lapsia kohtaan välinpitämätön. Minua muistan hänen tosin nipistelleen mm. puettaessa. Vaan keksisivätkö nuoret tuollaista? Ja mikäli keksivät, eikö se osoita totaalista kyvyttömyyttä ymmärtää sanomistensa seurauksia..tuohan on nimittäin hillitön syytös. En tiedä mitä ajatella, henkilökohtaisesti alan olla aivan loppu tähän tilanteeseen..odotin aina sitä, että tytöt kasvavat, nyt pelottaakin kuitenkin se, että millaisia vaurioita heillä on. Mitä pitäisi tehdä, miten heihin suhtautua? He viettivät luonani juuri muutaman päivän ja pari ensimmäistä päivää en saanut heistä oikeastaan mitään irti, olivat täysin "en mä tiedä"-asenteella. Sitten jotenkin pehmenivät, puhuivat jopa unelmistaan ja muutenkin ajatuksistaan, leikkivät koiran kanssa, olivat reippaita. Eli kai toivoa vielä on, vaan miten auttaa?
Auttakaahan hädässä olevaa, kiitos.
Minua huomattavasti nuoremmat siskoni jäivät vanhempieni avioeron myötä alkoholisoituneelle äidillemme (tytöt olivat 1 1/2 ja 2 1/2). Itse murrosikäisenä uskottelin itselleni äidin juomisen loppuvan kunhan eroaisi isästämme, jolla ei varsinaisesti ollut muita ongelmia kuin avioliiton ulkopuoliset naissuhteet ja työnarkomania. Kovin pian tuli ilmi, ettei äitini juominen mennyt ainakaan vähäisempään suuntaan, päinvastoin. Aloin kuulla mitä hurjimpia juttuja pienten lasten kanssa tehdyistä liftireissuista jne jne, mutta itse niin kovin nuorena ja satojen kilometrien päässä asuessani en osannut tehdä mitään...paitsi rukoilla ja toisinaan puhua järkeä äidilleni -laihoin tuloksin. Ei auttanut itku, sääli, kiukku, maanittelu, tukeminen...ei mikään. Kyllähän te alkoholistin tiedätte. No, tyttöjen ollessa kouluiässä opettajat alkoivat kiinnittää tilanteeseen huomiota. Muutin myös itse aivan tyttöjen lähistölle ja milloin soitettiin sairaalasta, milloin poliisiasemalta, että pitäisi mennä tyttöjä hoitamaan kun äiti on nyt sairaalassa paikattavana tms. Minä menin ja aloin kirjoitella tyttöjen opettajien kanssa reissuvihkon välityksellä. Lopulta tilanne eteni siihen, että tytöt huostaanotettiin ja sijoitettiin isällemme. No, hän on tosiaan kutakuinkin kelpo mies, vaan niin naisystäviensä vietävissä (joita on ollut useita tyttöjenkin siellä asuessa) että asenteet ja mielipiteet vaihtelivat aina kulloisenkin naisen mukaan. Lisäksi hän oli lähes joka toinen viikonloppu työmatkoilla ja minä siskojeni kanssa. Kai tytöille tuli sellainen olo, ettei isäkään välitä heistä, vaan tärkeämpiä ovat työ ja naiset. No, kaikki meni kutakuinkin hyvin siihen asti, kunnes siskoni tulivat murrosikään. Etenkin vanhempi on tätänykyä suuttuessaan silmittömän agressiivinen ja kiljuu suustaan mitä sattuu. Neuvoin isääni seuraavan kiukkupuuskan myötä ottamaan tiukkaan halaukseen, vaan siitä seurasi se, että siskoni oli joutunut paniikkiin ja mm. purrut isääni. Toinen sisko oli sanonut isälleni, että äiti oli joskus peiton läpi hakannut vanhempaa pikkusiskoani niin, että verta oli tullut nenästä ja tästä johtuen toinen siskoni ei kestä tuollaista tiukkaa halausta...tulee vanhoja muistoja mieleen. No, lähes kaikkea äidistäni olen valmis uskomaan vaan en ihan sentään tuota..pahoinpitelemisen sijasta hän oli juodessaan lähinnä meitä lapsia kohtaan välinpitämätön. Minua muistan hänen tosin nipistelleen mm. puettaessa. Vaan keksisivätkö nuoret tuollaista? Ja mikäli keksivät, eikö se osoita totaalista kyvyttömyyttä ymmärtää sanomistensa seurauksia..tuohan on nimittäin hillitön syytös. En tiedä mitä ajatella, henkilökohtaisesti alan olla aivan loppu tähän tilanteeseen..odotin aina sitä, että tytöt kasvavat, nyt pelottaakin kuitenkin se, että millaisia vaurioita heillä on. Mitä pitäisi tehdä, miten heihin suhtautua? He viettivät luonani juuri muutaman päivän ja pari ensimmäistä päivää en saanut heistä oikeastaan mitään irti, olivat täysin "en mä tiedä"-asenteella. Sitten jotenkin pehmenivät, puhuivat jopa unelmistaan ja muutenkin ajatuksistaan, leikkivät koiran kanssa, olivat reippaita. Eli kai toivoa vielä on, vaan miten auttaa?
Auttakaahan hädässä olevaa, kiitos.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Olet tosiaankin jo tenhyt paljon! Olet itse tuon perheen lapsi ja nähnyt tilanteita kauempaa. Itse et ole ollut aktiivisesti aiheuttamssa pikkusiskoillesi tapahtuneita kauheuksia, joten sinä et voi olla myöskään purkamassa heihin patoutuneita ahdistuksia.
Mielestäni sinun tulisi tavalla tai toisella saada heitä ohjattua ammattiauttajan luokse. Koulun terveydenhoitaja olisi varmaan ensimmäinen linkki ja koulusta löytyy myös koulupsykologi. Kovin varhaisessa elämänvaiheessa koetut kauheudet ja käsittämättömyydet eivät ole helposti sanoiksi puettavissa. Niiden purkamiseen tarvitaan kokenutta ammattilaista.
Ole sisaruksillesi isosisko, mutta älä yritä olla terapeutti.