Missä kohtaa mielestänne tulisi huolestua omista ajatuksistaan ja elämän lopulta tarkoituksettomaksi tuntemisesta?
Olen nuori nainen, jolla on kaikki perusasiat todella hyvin ja monesti olenkin kiitollinen niistä asioista. Useasti kuitenkin syvennyn ajatuksiini liikaa ja minun on vaikea löytää lähelleni ihmisiä, joiden koen olevan samalla aaltopituudella. Usein olemassaoloani leimaa jonkinlainen tunne ulkopuolisuudesta tai erilaisuudesta... joskus tuntuu kuin seuraisin elämääni ulkopuolelta. Minulla ei ole haaveita naimisiinmenosta tai perheen perustamisesta, vaan lähinnä kaipaan sielunkumppania elämääni, jos jotakin. Myös tämän asian seurauksena tunnen olevani jotenkin normaalista poikkeava ja tavallaan on vaikea nähdä elämässä mitään järkeä tai tarkoitusta....
osaan toki nauttia hetkistä ja koen että tyytyväisyys ja onnellisuus ovat tavoiteltavia ja merkityksellisiä asioita, mutta sitten ihan loppuviimeksi näen, että me olemme kuin viskattuja tähän maailmaan, eikä tällä mielettömyydellä ole lopulta mitään merkitystä. Saatan joinain päivinä kokea onnea kauniista asioista, mutta vastavuoroisesti voi tulla alakuloiseksi, jos näen ympärilläni pinnallisuutta ja ikäviä asioita.
Se tunne, että täällä lopulta ollaan täysin yksin, on melkoisen murskaava. Saati fiilis, että seurassakin (hyvässäkin sellaisessa) tuntee olevansa yksinäinen.
Mahdanko olla yksin ajatuksineni vai miettiikö moni muu vaastaavia asioita elämässään?
Olen nuori nainen, jolla on kaikki perusasiat todella hyvin ja monesti olenkin kiitollinen niistä asioista. Useasti kuitenkin syvennyn ajatuksiini liikaa ja minun on vaikea löytää lähelleni ihmisiä, joiden koen olevan samalla aaltopituudella. Usein olemassaoloani leimaa jonkinlainen tunne ulkopuolisuudesta tai erilaisuudesta... joskus tuntuu kuin seuraisin elämääni ulkopuolelta. Minulla ei ole haaveita naimisiinmenosta tai perheen perustamisesta, vaan lähinnä kaipaan sielunkumppania elämääni, jos jotakin. Myös tämän asian seurauksena tunnen olevani jotenkin normaalista poikkeava ja tavallaan on vaikea nähdä elämässä mitään järkeä tai tarkoitusta....
osaan toki nauttia hetkistä ja koen että tyytyväisyys ja onnellisuus ovat tavoiteltavia ja merkityksellisiä asioita, mutta sitten ihan loppuviimeksi näen, että me olemme kuin viskattuja tähän maailmaan, eikä tällä mielettömyydellä ole lopulta mitään merkitystä. Saatan joinain päivinä kokea onnea kauniista asioista, mutta vastavuoroisesti voi tulla alakuloiseksi, jos näen ympärilläni pinnallisuutta ja ikäviä asioita.
Se tunne, että täällä lopulta ollaan täysin yksin, on melkoisen murskaava. Saati fiilis, että seurassakin (hyvässäkin sellaisessa) tuntee olevansa yksinäinen.
Mahdanko olla yksin ajatuksineni vai miettiikö moni muu vaastaavia asioita elämässään?
Vastaukset 4
Vanhimmat
"We live among the men but we die alone". Et ole yksin.
Olen ajatellut, etten enää ikinä kirjottaisi ensimmäisellekään foorumille murrosiän nolojen ja karujen kokemusten vuoksi. Eksyin kuitenkin tänne samasta syystä kuin silloinkin, etsimään jotain linkkiä itseni ja maailman välillä ja vastauksia kysymyksiin, joita en saa esittää kellekään. Törmäsin kirjoitukseesi, ja oli pakko vastata.
Moni sanoisi, että minulla on kaikki, mitä ihminen tarvitsee, ehkä enemmänkin. Löytyy perhe, löytyy kavereita. Tunnen aidosti rakastavani heitä, mutta siitä huolimatta tunnen oloni yksinäiseksi. Kaipaan toveruutta ja kumppanuutta, joka täyttäisi tyhjyyden ja pitäisi minut kiinni tässä hetkessä, kaipaan tietoa siitä, että en ole yksin maailmassa. Pelko siitä, ettei sellaista ihmistä olekaan, repii ja raastaa mieltäni. Tunnen syyllisyyttä torjuessani jonkun, joka minusta kiinnostuu. Löydän itseni usein kuvittelemasta ja toivomasta, että juuri tämä uusi tuttavuus veisi yksinäisyyden ja uupumuksen pois. Seuraa aina pettymys, kun minkäänlaista aitoa ymmärrystä ei tunnu olevan. Se, mitä sisälläni liikkuu, ei edes kiinnosta ketään. Itse en kuitenkaan voi sitä heittää poiskaan, se on osa minua.
Kokemus siitä, että olen yksin seurassakin, on välillä yltynyt niin kaikennieleväksi, että olen yrittänyt hakea apua perheeltäni tai ystäviltäni, päätyen jälleen vain miettimään, mikä meitä loppujen lopuksi edes yhdistää. Mielialani heittelevät pehmeästä, hellästä lämmöstä ja ilosta pohjattomaan suruun, välillä vihaankin. Vihan tunne on varttuessa vähentynyt, mutta samalla olen käynyt voimattomammaksi ja väsyneemmäksi. Tunnen olevani tavalla tai toisella erilainen, mutta toisaalta tuntuu päättömältä, että pitäisin muita massana, johon vertaan itseäni.
Loppujen lopuksi taidan oikeastaan pelätä sitä, etten saa olla mitä olen, vaan joudun jatkuvasti yrittämään ja tekemään töitä pysyäkseni mukana elämän pyörityksessä. Omaan omituisen tarpeen pystyä rakastamaan kaikkea ja hyväksymään kaiken, mutta samalla tunnen, etten itse ole rakastettu tai hyväksytty kokonaisena. Tunnen, että muut ihmiset eivät halua nähdä tai hyväksyä sisintäni, mutten itse pysty elämään vain pintapuolisesti.
Joskus tuntuu, että sisimpäni ja ulkoinen olemukseni ovat ristiriidassa. Ihmiset, joiden tunteet ovat herkkiä tai suureellisia, ovat usein mielestäni liian tuomitsevia tai eristäytyneitä, kun taas muiden seurassa usein pahoitan mieleni ja sävähdän sitä, kuinka kovia, raadollisia ja kylmiä ja halpamaisia sanoja kuulen.
Itse olen harkinnut terapiaa. Olen kuitenkin liian skeptinen sen suhteen, että ammattilainenkaan ymmärtäisi tai osaisi auttaa, siitä puhumattakaan että todella haluaisi. Pelkään, että suruani pidetään asennevammana ja laiskuutena. Yrittäessäni kertoa kysyttäessä, mikä mieltäni painaa, saan ensin hehkutusta siitä, kuinka ihana olen, kuinka olen arvostettu ja ihailtu, seuraavaksi naistenlehdistä tuttuja elämänohjeita ja syyllistämistä siitä, etten muka tajua tai ymmärrä sitä, mitä kaikkea hyvää elämässäni on. Kadun aina jälkikäteen yrityksiäni avautua ihmisille, jotka eivät vain ymmärrä tunnettani ja pysty hyväksymään sitä sellaisenaan, hiljaa. En tahdo neuvoja, vaan tunteen siitä, että olen läsnä ja todella samassa tilassa keskustelukumppanini kanssa.
Omassa tapauksessa voin myöntää, että monetkin perusasiat eivät ole kunnossa, mutta nämä ei sinänsä haittaa. Teen työtä näiden ongelmien eteen jatkuvasti, koska onhan sentään kyse omasta hyvinvoinnista. Mutta sitten juuri tämä tunne kuinka sitä on kaiken ulkopuolella saa minut kyllä todella välistä miettimään, että kannattaako edes. Minulla ei paljoa kavereita/ystäviä ole, joka ei sinänsä ole minulle ongelma. Olen aina ollut vähän erakkoluonne joka mielummin viettää aikaa omien harrastuksien parissa, joten tämä nykyinen tilanne sosiaalisten kontaktien suhteen on ihan hyvä sinänsä. Enemmän se ongelma tuntuu olevan tietty kumppanuuden kaipuu ja ei, se ei varsinaisesta tarkoita mitään parisuhdetta edes. En koe kaipaavani niinkään parisuhdetta tai seksiä vaan kumppanuutta.
Minusta tuntuu, että tämän vuoksi olen jotenkin rikki ihmisenä. Osaan kyllä itsekin nauttia niistä elämän pienistä iloista melko useinkin. Nekään ei vaan tunnu miltään, kun iskee tämä tunne siitä kuinka täällä ei ole minulle mitään ja loppujen lopuksi, olen täysin yksin.
"Kaipaan toveruutta ja kumppanuutta, joka täyttäisi tyhjyyden"
Sepä se. Perheellistyminen vei kaverit, ja hyvä vaimoni/kaverini muuttui ajan myötä riidanhaluiseksi. Eli ihmisiä on ympärillä, mutta ei ketään jonka kanssa voisi puhua ihan mistä vaan.