ei ole ollut koskaan ystävää

Semmoistahan se elämä vain useasti on.
En tiedä miten käsitteeseen "ystävyys" pitäisi suhtautua.Useastihan se on (liian useasti)vain "kuorien" välistä tuntemista,toinen se ja sitä tekevä ja harrastava tuntee toisen sitä tekevän ja sitä harrastavan ihmisen.Ja valitaan ystäviä heidän piirteiden(kenties arvomaailman tai viitekehyksen)mukaan.En tiedä onko sellainen ystävyys arvokasta.Todellinen ystävyys on aika harvinaista.
Ymmärrän kyllä pointtisi.Sanot että et ole viikkoon puhunut kuin veljesi kanssa.Se varmasti tuntuu yksinäiseltä.Mutta ei se tarkoita,että sinussa olisi jotain vikaa.Jos olet ollut ujo vaiheessa(iässä)jossa useat solmivat kaveri suhteita,niin asia johtunee siitä.
Itse olen ollut aina sosiaalinen...vilkas..rohkeakin sanoissani,tiedostaen oikeuteni sanoa mitä haluan sanoa,tiedostaen oikeuteni omiin mielipiteisiin.ja oikeuden olla väärässäkin siltikään olematta huonompi mitenkään..ts. ei ihmisen tarvitse mitään "temppuja" tekemällä/tekemättä jättämällä lunastaa oikeutustaan olla olemassa.jne...en tiedä monta "oikeaa" ystävää minulla on...äkkiseltään laskettuna avopuolison lisäksi 4...Näistä yksikään ei ole tarttunut matkaan siitä elämän vaiheesta jolloin mennään "mukaan koulutoverien tempauksiin" kuten asian ilmaisit.Ehkä pikku hiljaa vain on "hioutunut" ihmisiä,keiden kanssa viihtyy tai on mahdollista viihtyä...jossain iässä kavereita oli paljonkin,ja siinä iässä ne tuntuivat todellisemmilta,mutta niin ne vain on jääneet,ikään kuin kaikkien osapuolien sanattomasta sopimuksesta.Liuenneet pois.

Ymmärrän kyllä arkuutesi,koska kerroit koulukiusaamisesta.On ihan luonnollista vetäytyä kuoreensa ja ujoksi.Itsekkyyden vain pitäisi olla tuossa(kin) tilanteessa pinnalla ja ymmärtää,että et edelleenkään ole tehnyt mitään väärää joutuessasi kiusatuksi,eikä oikeutesi olla,elää,ole hävinnyt mihinkään kiusauksen myötä.Myönnän,on helppo sanoa täältä "sivusta".Mutta ymmärsit varmaan pointin.
Jos oikein jyrkästi sanotaan,niin tietyllä laillahan esimerkiksi koulukiusaamista voisi pitää osittain uhrin omana vikana,kun hän antaa sen tapahtua,kuitenkin tietäessään kiusauksen olevan väärin,vailla mitään oikeutusta.Mutta asiassahan tulevat mukaan ryhmän paine,yksi useampaa vastaan,jolloin puolustautuminen niin henkisessä kuin fyysisessäkin kiusauksessa muuttuu vaikeammaksi.Myös ikä,jossa kiusaaminen tapahtuu,on yleensä sitä ikää,kun olemme "tyhmiä" ja uskomme ulkoisten seikkojen,kenties joukosta erottumisen(mukamas negatiivisesti erottumisen)painoarvoon ja tämä on kiusaajille vahva ase.Suuren massan on helpompi olla "poikkeavuutta"(joka usein on kuviteltu,ja vaikka olisi todellistakin,niin siltikin painoarvotonta,koska jokaisella on oikeus itseensä,elämäänsä valtaväestöstä poikkeavanakin)vastaan,kuin sen puolella.Suuri massa asettuu kiusaajan puolelle/vaikenee,koska asettuu "hyväksyttyyn"(kiusaajan asettamaan) arvoon ja näin sulautuu valtaväestöön..

Yhteiskuntamme on täynnä tälläistä roolitusta,inhottavaa...ihmisen pitää asettautua johonkin rooliin ja hoitaa "leiviskänsä" ja valittaa sitten omissa oloissaan kovaa kohtaloaan,inhottavaa...
On ikäänkuin hyväksyttyä syrjiä "vääränlaisia" ihmisiä.....

Itse asiassa tästä nyt tuli aika sekavaa kirjoitusta....voisin koittaa kirjoittaa tuohon sinun maili osoitteeseen myöhemmin.Kerro saitko mitään tolkkua tosta mun jutusta....
R.T

vähän harmittaa, en tiedä täysin, miltä susta tuntuu. Ymmärrän sua silti jotenkuten ja samastuin sun kirjoitukseen, koska olen kokenut samantapaisia asioita. Mua kiusattiin peruskoulussa kahdeksan vuotta. Luulen, että olen ollut paljolti sen takia ujo ja epävarma.

Älä häpeä itseäsi. Mitäpä niin kamalaa olisit tehnyt, että olisit ansainnut jatkuvasti
huonoa kohtelua. Käytöksellään sun kiusaajat alensi vain itseään, ei sua. Eikö sitä paitsi olekin hyvä, että on olemassa monenlaisia ihmisiä? Elämä ei ois yhtä mielenkiintoista, jos me kaikki oltais samanlaisia.

Positiivista, että jaksat ajatella sun perhettä! Tarpeeksi ahdistuneena toivoo helposti olevansa kuollut. Itsemurha olis kuitenkin kaiken heittämistä hukkaan ja aiheuttais surua ja tuskaa
sun läheisille.

Tiedätkö: voit olla ylpeä siitä, että olet uskaltanut hakea apua. Olet tehnyt oikein itseäsi kohtaan. Ymmärrän, että on jännittävää puhua ihmisille, mutta jännittävistä tilanteista kyllä selviää. Kaikkea hyvää sulle!

Minä taas olen ollut peruskoulussa yhdeksän vuotta kiusattu. Puhumattomuuskin on tuttua. Ystäviäkään ei ole ollut, eikä ole paljon vieläkään. Varsinkin yläasteella olin hyljeksitty ja halveksittu. Olen pyörinyt harrastuksissa vuosikaudet, mutta eipä niistä ole juuri ystäviä hihoihin tarttunut. Tuttavia kylläkin. Ja ennenkaikkea: paljon kivoja taitoja...

Tiedän miten kiusaajat alistavat uhrinsa henkisesti häpeään niin, että vaikka kiusattu sitä haluaisikin, yksin on lähes mahdotonta lähteä taistelemaan "tuulimyllyjä" vastaan. Itselleni pelastus tuli peruskoulun loppumisen muodossa ja sen jälkeen tässä on itseään paikkailtu, välillä myös hyvin syvissä ahdistuksen tuskissa pyöriskellen. Elämäni tuntui täysin arvottomalta, samoin kuin minä itsekin. Mutta olen jo päässyt pahimman yli. Kuitenkin sekin kokemus kuuluu elämääni ja olisin täysin erilainen ihminen jos en olisi sitä käynyt läpi. Nykyään pidän itsestäni juuri tällaisena, enkä enää haluaisi edes tietää millainen minusta olisi tullut jos olisin ollut kuin muut. Varmaan ainakin pinnallinen, niinkuin niistä toisista tuli. Silti jännitän edelleen toisia ihmisiä ja hermostuneena puhekin välillä takeltelee, mutta ei se tahtia haittaa.

Jotenkin vain uteliaisuuden avulla on jaksanut eteenpäin. Mitä pidempi aika koettelemuksesta on, sitä helpommaksi kaikki muuttuu. 19-vuotiaana olin vielä aika lohduton, välillä.

Paras keino on koittaa löytää niin mielenkiintoista tekemistä, että pelkästään se auttaa eteenpäin jaksamisessa. Ala vaikka harrastamaan jotain oikein mukavaa, terapeuttista ja jossa saat olla oma itsesi. Kuvataiteen tekeminen, valokuvaus, tanssi, erilaiset käsityön lajit, (tai ruuanlaitto, kirjoittaminen,) tai mikä sitten kiinnostaakin. Vaikka ei olisi mitään erityisen suuria lahjojakaan noille aloille, tekemisestä kuitenkin saa paljon hyvää oloa ja innostusta. Ne ovat myös lajeja, joissa voi olla muiden ihmisten kanssa, mutta ei ole pakko väkisin jutella koko aikaa, kun keskitytään vain tekemiseen. Silti saa tuttuja, joiden kanssa voi olla tekemisissä jos siltä tuntuu. Pianhan alkavat kaiken maailman kurssit työväenopistoissa, sinne vain rohkeasti mukaan! Ja ammattikoulutus on tietysti sinun iässäsi toinen tärkeä keino päästä eteenpäin ja hankkia itsevarmuutta.

Myös lemmikkieläimen pitäminen ja hoitaminen antaa paljon. Vaikka olisi miten masentuneella mielellä, koiraa on pakko viedä ulos, tai kissa ruokkia, tai mikä lemmikki se sitten onkin. Eläimeltä, etenkin koiralta tai kissalta, saa myös suoraa palautetta itsestään, eli se hyväksyy sinut sellaisena kuin olet, (osa ymmärtää jopa huumoria jossakin muodossa) ja se luo siten rohkeutta myös kanssakäymiseen ihmisten kanssa. Kokemusta on.
Ja niille saa myös puhua, ilman että tuntee itsensä hulluksi yksinhöpisijäksi.

Kannattaa myös hankkia kirjeenvaihtokavereita, siitäkin saa rohkeutta kertoa toisille omia mielipiteitään ja oppii tulemaan toimeen ihmisten kanssa. Huomaat etteivät ne ihan niin pelottavia olekaan - enää.

Sinulla on elämä edessä, hyvin se menee. Periksi ei kannata antaa! Elät itsellesi, et muille, joten tee elämästäsi sinun arvoisesi. Keinoja löytyy, älä jää paikallesi riutumaan. Olet itse vastuussa elämästäsi, positiivinen asenne on tärkeintä.

...suosittelen L. L. Hayn kirja "Muuta ajatukset, muutat elämääsi":

"...Minä uskon, että meidän väärä ajattelutapamme, suhtautuminen itseemme ja maailmaan aiheuttaa sairauksia (viha, syyllisyys, katkeruus ja kauna).

Käytämme usein lapsuudesta peräisin olevia uskomuksia ja ajattelumalleja. Esim. älä puhu vieraille, minä en osaa mitään, olen liian laiska, liian tyhmä, liian vanha, minulle tämä ei sovi, minulle tämä on liian kallis, toiset eivät anna minun muuttua, tämä on heidän syynsä, minun lääkärini ajattelee toisin, mitä toiset ajattelevat ...".

Hänellä on myös samanniminen kasetti. Olen kuunnellut sitä pari v. Erinomaista! Kokeilkaa, tämä antaa itsevarmuutta, opettaa rakastamaan itseään. Jos ihminen hyväksyy itseään, silloin hän pystyy hyväksymään muutkin.

Jos halua toiselle puhua, ei ole tarvis ajatella sitä, mitä se ajattele sinusta, vain sitä mitä sinä haluat sille sanoa. Ajattele asiasta! Ei ujous näkyy päältäpäin!

Olen iloinen, en ujo, itseeni luottava, viihdyn toisten seurassa, silti yksinäinen
mutta asia ei vaivaa

kokeilu