Nyt alkaa pikku hiljaa pää täyttyy ku ilmapallo ja koht se oikeesti räjähtää..mä en vaa enää koht jaksa,en siis yhtää mitää. Illal ahdistaa mennä nukkumaa ku tietää
et aamul on pakko taas herää tähä samaan joka päiväsee paskaa..en vaa osaa nauttii enää mistää,missä oonki ja mitä teenki nii mua vaa ahdistaa ja tekis mieli vajoo
maan alle,tää tunne on alkanu kestää jo liian kaua et koht alkaa voimat loppuu teeskentelee kaikil ilosta ja elämästä nauttivaa nuorta tyttöä...mun joka päiväne rutiini
on vaa et ''hymyilen vaa niin kukaan ei nää miten paljon mua oikeesti sattuu''...oon huomannu et en pysty aina edes esittämää ilosta, väkisin muserrun tän kaiken
taakan alle ja loppuje lopuks istun hiljaa jossai ja mietin asioita..hyvä kun en itkua ala vääntämää..sellaseen tilanteeseen joutunu vaan pari kertaa et alkaa ahdistaa
ja alkaa iha itkettää, siin vaihees juoksen vaa nopeesti johonki vessaa ja jos joku kysyy mikä mul tuli nii sanon tyylii ''tuli vaa huono-olo''.
En jaksais nousta aamusin edes sängystä kun ajatus siitä et joudun mennä ihmisten ilmoille. Mulla on rakkaat ihanat kaverit ja ystävät ketkä on mulle kaikki kaikessa,
mut nykyään mua ahdistaa jopa niiden seurassa olo, en vaa pysty olemaan paikassa missä on paljon ihmisiä, en vaa kestä sitä jos joku vaik kattoo mua päi, siin tilantees
tekis mieli vaa alkaa huutaa ja kiljuu..se tunne jos monta ihmistä vaik kuuntelee jos selitän jotain ja kaikki kattoo mua päi nii mua alkaa ahdistaa ja tulee tosi huono
masentava fiilis ja sit ajattelen et ois vaa parempi jos oisin ollu hiljaa nii ei ois tarvinnu alkaa taas kärsimää..mä en enää tiiä mikä mua vaivaa..
Must vähän kyl tuntuu et kaikki lähtee siitä ku mul itseluottamus on niin maantasalla täl hetkel ettei mitää rajaa, ihan suoraan sanottuna mä vihaan itteeni :(
En nää mitään syytä elää tääl,ku must tuntuu ettei mul oo mitää tääl..oon pilannu mun tulevaisuuden ja ihan kaiken..kaiken ton ahdistuksen takii en enää käyny
koulussakaa ja nyt oon niin pulassa koulunki kaa...ei mul oo ikinä sellasia päiviä et oisin koko päivän vaa kotona, et kyllä mä nään joka päivä kavereita.
Toisaalta mä en pärjäis ilman mun kavereita ja ystävii vaik mua ahdistaaki olla niitten/ihmisten ilmoilla..mä oon niin hukassa täl hetkellä, ku mä en tiiä mikä muhu
on tullu..oon muutaman kerran miettiny itsemurhaa, mut emmä voi tehä sitä mun perheen,sukulaisten ystävien ja läheisten takii..mä tiiän sen et musta välitetään,
mut mä en vaa silti voi sille mitää et mä en vaa jaksa enää olla tääl..tää ahdistus alkaa vaa olla nii tuskallista..mä oikee tunnen sen kivun ja ahdistuksen tunteen
mun sydämmes asti. Mä oon ihmine joka suree asioit yksin ja pitää asiat sisällää eikä puhu niiistä, ja mul tulee aina iltasin se et sillo mietin eniten asioita, kaikki asiat
valvottaa mua ja sit oon aina väsyny päivisin ku en saa nukuttuu öisin..Mä kuuntelen toisia jos niil on suruja tai vaikeeta elämässä, se on välillä tosi vaikeeta ottaa
muitten asiat viel tähä oman taakan ylle, ku oon myös ihmine joka jää murehtii muitten asioita ja mietin muita ihmisiä miten ne sit voi..mut mä haluun auttaa
mun läheisii jos ne apuu tarvii, yritän siinä vaiheessa vaan esittää tosi vahvaa, mut viimeistää iltasin kaikki asiat puskee mielee ja alan niitä murehtimaa..
Alkaa pikku hiljaa tuntuu et en osaa enää muuta tehä ku itkee..Auttakaa mua, mä en enää tiiä mitä mun pitää tehä ja mikä tähä mun pahaan oloon auttaa :(
et aamul on pakko taas herää tähä samaan joka päiväsee paskaa..en vaa osaa nauttii enää mistää,missä oonki ja mitä teenki nii mua vaa ahdistaa ja tekis mieli vajoo
maan alle,tää tunne on alkanu kestää jo liian kaua et koht alkaa voimat loppuu teeskentelee kaikil ilosta ja elämästä nauttivaa nuorta tyttöä...mun joka päiväne rutiini
on vaa et ''hymyilen vaa niin kukaan ei nää miten paljon mua oikeesti sattuu''...oon huomannu et en pysty aina edes esittämää ilosta, väkisin muserrun tän kaiken
taakan alle ja loppuje lopuks istun hiljaa jossai ja mietin asioita..hyvä kun en itkua ala vääntämää..sellaseen tilanteeseen joutunu vaan pari kertaa et alkaa ahdistaa
ja alkaa iha itkettää, siin vaihees juoksen vaa nopeesti johonki vessaa ja jos joku kysyy mikä mul tuli nii sanon tyylii ''tuli vaa huono-olo''.
En jaksais nousta aamusin edes sängystä kun ajatus siitä et joudun mennä ihmisten ilmoille. Mulla on rakkaat ihanat kaverit ja ystävät ketkä on mulle kaikki kaikessa,
mut nykyään mua ahdistaa jopa niiden seurassa olo, en vaa pysty olemaan paikassa missä on paljon ihmisiä, en vaa kestä sitä jos joku vaik kattoo mua päi, siin tilantees
tekis mieli vaa alkaa huutaa ja kiljuu..se tunne jos monta ihmistä vaik kuuntelee jos selitän jotain ja kaikki kattoo mua päi nii mua alkaa ahdistaa ja tulee tosi huono
masentava fiilis ja sit ajattelen et ois vaa parempi jos oisin ollu hiljaa nii ei ois tarvinnu alkaa taas kärsimää..mä en enää tiiä mikä mua vaivaa..
Must vähän kyl tuntuu et kaikki lähtee siitä ku mul itseluottamus on niin maantasalla täl hetkel ettei mitää rajaa, ihan suoraan sanottuna mä vihaan itteeni :(
En nää mitään syytä elää tääl,ku must tuntuu ettei mul oo mitää tääl..oon pilannu mun tulevaisuuden ja ihan kaiken..kaiken ton ahdistuksen takii en enää käyny
koulussakaa ja nyt oon niin pulassa koulunki kaa...ei mul oo ikinä sellasia päiviä et oisin koko päivän vaa kotona, et kyllä mä nään joka päivä kavereita.
Toisaalta mä en pärjäis ilman mun kavereita ja ystävii vaik mua ahdistaaki olla niitten/ihmisten ilmoilla..mä oon niin hukassa täl hetkellä, ku mä en tiiä mikä muhu
on tullu..oon muutaman kerran miettiny itsemurhaa, mut emmä voi tehä sitä mun perheen,sukulaisten ystävien ja läheisten takii..mä tiiän sen et musta välitetään,
mut mä en vaa silti voi sille mitää et mä en vaa jaksa enää olla tääl..tää ahdistus alkaa vaa olla nii tuskallista..mä oikee tunnen sen kivun ja ahdistuksen tunteen
mun sydämmes asti. Mä oon ihmine joka suree asioit yksin ja pitää asiat sisällää eikä puhu niiistä, ja mul tulee aina iltasin se et sillo mietin eniten asioita, kaikki asiat
valvottaa mua ja sit oon aina väsyny päivisin ku en saa nukuttuu öisin..Mä kuuntelen toisia jos niil on suruja tai vaikeeta elämässä, se on välillä tosi vaikeeta ottaa
muitten asiat viel tähä oman taakan ylle, ku oon myös ihmine joka jää murehtii muitten asioita ja mietin muita ihmisiä miten ne sit voi..mut mä haluun auttaa
mun läheisii jos ne apuu tarvii, yritän siinä vaiheessa vaan esittää tosi vahvaa, mut viimeistää iltasin kaikki asiat puskee mielee ja alan niitä murehtimaa..
Alkaa pikku hiljaa tuntuu et en osaa enää muuta tehä ku itkee..Auttakaa mua, mä en enää tiiä mitä mun pitää tehä ja mikä tähä mun pahaan oloon auttaa :(
Vastaukset 3
Vanhimmat
suosittelen jotta mene mirlenterveyshoitajan luokse joka löytyy paikallisen terveyspalvelun joukosta vaikkapa netistä.
Kannattaa mennä ammatilasien puheille niin kuin edellä neuvottiin. Näin maallikkona tulee mieleen ajatus, että olet kiltti, itsepärjäävää esittävä toisten taakojen kantja. Psykologian termein sanoittaisiin läheisriippuvainen. Yrität sada huomiota ja paikkaasi autamalla ja miellyttämällä toisia.
Mietitn hiljaa murheitasi.
Kerro tässä anonyyminä syitä, mikä sinua nyt tuntuu eniten masentavan, tiedätkä miksi vihaat itseäsi. Pidätkö itseäsi luuserina, onko sinulla ikäviä muistoja menneisyydessä. Onko pettymystä ihmissuheissa, minkä ikäinen olet ym.
Jo se että jakaa sanoin pahaa oloa, vaikka kirjoittamalla työstää sitä sanoiksi ja kun pukee möykkyjä selviksi sanoiksi, voi alkaa jäsennellä asioita mmilessään ihan uudella tavalla. Jopa tulee ihan uusia mielleyhtymiä ja oivalluksia ja asiaa työstää itsestään ulos.
Kun kirjoittaa ja jakaa esin näin, on helpomi alkaa puhumaan asioista oikeilla nimillä myös ammatiauttjan kanssa.
Ja kyyneleet puhdistavat. Itku on terapiaa. Löytyiskö joku henkilö lähellä jolle voisit puhua että on niitä murheiakin. Ei siinä ole mitään häpeää. Voi siitä jopa kaveri innostua jakamaan omaa taakkaansa. Sitten vain saa huomata että kyllä niitä ongelmia toisillakin on ja niistä voi kantaa yhdessä.
Toivottavasti saat tästä pikkusen hyvää mieltä.
Ja oo onnellinen siitä ku sulla on niitä kavereita. On paljon ihmisii kenellä ei oo niitä.
Voimia sulle! :)