Mitähän tämä on...
Minulla todettiin masennus vuoden 2011 alussa - olin elänyt muutaman vuoden maaten sängyssä ja kotoani poistumatta (paitsi joskus öisin hamusin sosiaalista elämää baareista jonkun juoppo-tuttavan kanssa). Masennusta hoidettiin ensin muutama kuukausi säännöllisillä psykologi-käynneillä ja sitten mielenterveystoimistossa, jossa käyminen jäi, koska koin sen yhdeksi tyhjän kanssa. Kaksi hoitajaa kyseli, miten on mennyt (mistään elämäntapahtumista yms taustoista ei ollut koskaan ), mutta olin niin voipunut, etten jaksanut liikuttaa suutani. Lopulta ei enää kysytty mitään - uusittiin vain lääkereseptit (cipralex, ketipinor) ja uusi aika jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Lopetin käynnit ja jätin lääkkeet pois tuosta noin vaan syötyäni niitä vajaan vuoden. Pääsin kiireellisenä tapauksena hoitoon, mutta nyt en pääse enää takaisin koska hoitojaksoni katsotaan päättyneeksi.
Nyt en tunne oloani enää masentuneeksi, mutta jokin tässä mättää.
On alkanut tulla uudenlaisia tuntemuksia. Olen havahtunut omaan olemassaolooni. 24v. Ei omaisuutta. Ei koulutusta. Ei kunnon tukiverkostoa. Kavereillani on ammatit ja joillain jo mukuloitakin. Katson heitä ylöspäin ja mietin, miksi minä "en koskaan saanut tuollaista elämää".
Tunnen olevani maailman rumin ihminen. En halua poistua asunnostani koska en halua aiheuttaa muille hämmennystä näkemällä minut. Kun kuljen ulkona, olen pahoillani ihmisten puolesta. Kuvittelen elehtiväni liikaa ja käveleväni kummallisesti. Kun olen stressissä, kynsin ja revin sormeni auki huomaamattani. Haavat eivät ikinä parane. Painan 56kg (/168cm) ja aina kun uskon olevani pulskistunut, olenkin laihtunut. Siivoan kotona kokoajan, mutta myös sotken yhtäaikaa. Uskottelen, että mulla on elämä, ja olen reipas. Kavereita ei ole. Jotkut luulevat, että olen koppava ja kylmä. Miehet kiinnostuvat, ja siitä päättelen että en ole oikeasti ruma. TiIEDÄN olevani kaunis, mutta myös epäilen, kuten itseäni kaikessa. Sisälläni tunnen, että mun pitäisi suojella kaikkia muita itseltäni. Olen parisuhteessa, jossa sain turpaan vastikään. En KÄSITÄ, miksi rakkaus ei kuollut sen iskun myötä. Kävelen eestaas kotona, siivoilen, pelkään KUOLLAKSENI että joku on ulko-oven takana, saatan kuunnella samaa musiikkikappaletta ihan koko päivän. Käyn kaupassa vasta kun on pimeää. Hymyilen kaupassa vastaantuleville pahoittelevaa hymyä. Minulla olisi energiaa tehdä vaikka mitä, mutta koen että parempi tehdä yksin piilossa...
SILTI:
Haluaisin kovasti elää sitä elämää, jota muutkin ikäiseni - opiskelua, käydä festareilla ja tapahtumissa, saada Oikea Koti. Katson ihaillen iloisia tyttöporukoita, kadehdin kun tyypit menee pussikaljottelemaan, ostoksille ja ulkomaanmatkalle. En ole koskaan edes pitänyt tällaista elämää mahdollisena itselleni - ihan kuin olisin jotain muuta kastia kuin he. Lisäksi on hankaluuksia tutustua uusiin ihmisiin, koska 1/3 elämästäni on vain kadonnut. Laiskaksi luulevat, kun en ole saavuttanut mitään. Elämässäni on olemassa vain lapsuus, murros-ikä, masennus ja yhtäkkiä tämä AIKUISUUS.
Taidan olla helvetissä!
Minulla todettiin masennus vuoden 2011 alussa - olin elänyt muutaman vuoden maaten sängyssä ja kotoani poistumatta (paitsi joskus öisin hamusin sosiaalista elämää baareista jonkun juoppo-tuttavan kanssa). Masennusta hoidettiin ensin muutama kuukausi säännöllisillä psykologi-käynneillä ja sitten mielenterveystoimistossa, jossa käyminen jäi, koska koin sen yhdeksi tyhjän kanssa. Kaksi hoitajaa kyseli, miten on mennyt (mistään elämäntapahtumista yms taustoista ei ollut koskaan ), mutta olin niin voipunut, etten jaksanut liikuttaa suutani. Lopulta ei enää kysytty mitään - uusittiin vain lääkereseptit (cipralex, ketipinor) ja uusi aika jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Lopetin käynnit ja jätin lääkkeet pois tuosta noin vaan syötyäni niitä vajaan vuoden. Pääsin kiireellisenä tapauksena hoitoon, mutta nyt en pääse enää takaisin koska hoitojaksoni katsotaan päättyneeksi.
Nyt en tunne oloani enää masentuneeksi, mutta jokin tässä mättää.
On alkanut tulla uudenlaisia tuntemuksia. Olen havahtunut omaan olemassaolooni. 24v. Ei omaisuutta. Ei koulutusta. Ei kunnon tukiverkostoa. Kavereillani on ammatit ja joillain jo mukuloitakin. Katson heitä ylöspäin ja mietin, miksi minä "en koskaan saanut tuollaista elämää".
Tunnen olevani maailman rumin ihminen. En halua poistua asunnostani koska en halua aiheuttaa muille hämmennystä näkemällä minut. Kun kuljen ulkona, olen pahoillani ihmisten puolesta. Kuvittelen elehtiväni liikaa ja käveleväni kummallisesti. Kun olen stressissä, kynsin ja revin sormeni auki huomaamattani. Haavat eivät ikinä parane. Painan 56kg (/168cm) ja aina kun uskon olevani pulskistunut, olenkin laihtunut. Siivoan kotona kokoajan, mutta myös sotken yhtäaikaa. Uskottelen, että mulla on elämä, ja olen reipas. Kavereita ei ole. Jotkut luulevat, että olen koppava ja kylmä. Miehet kiinnostuvat, ja siitä päättelen että en ole oikeasti ruma. TiIEDÄN olevani kaunis, mutta myös epäilen, kuten itseäni kaikessa. Sisälläni tunnen, että mun pitäisi suojella kaikkia muita itseltäni. Olen parisuhteessa, jossa sain turpaan vastikään. En KÄSITÄ, miksi rakkaus ei kuollut sen iskun myötä. Kävelen eestaas kotona, siivoilen, pelkään KUOLLAKSENI että joku on ulko-oven takana, saatan kuunnella samaa musiikkikappaletta ihan koko päivän. Käyn kaupassa vasta kun on pimeää. Hymyilen kaupassa vastaantuleville pahoittelevaa hymyä. Minulla olisi energiaa tehdä vaikka mitä, mutta koen että parempi tehdä yksin piilossa...
SILTI:
Haluaisin kovasti elää sitä elämää, jota muutkin ikäiseni - opiskelua, käydä festareilla ja tapahtumissa, saada Oikea Koti. Katson ihaillen iloisia tyttöporukoita, kadehdin kun tyypit menee pussikaljottelemaan, ostoksille ja ulkomaanmatkalle. En ole koskaan edes pitänyt tällaista elämää mahdollisena itselleni - ihan kuin olisin jotain muuta kastia kuin he. Lisäksi on hankaluuksia tutustua uusiin ihmisiin, koska 1/3 elämästäni on vain kadonnut. Laiskaksi luulevat, kun en ole saavuttanut mitään. Elämässäni on olemassa vain lapsuus, murros-ikä, masennus ja yhtäkkiä tämä AIKUISUUS.
Taidan olla helvetissä!
Vastaukset 5
Vanhimmat
Anteeksi virheet ja sekavuus... hätäinen olo heijastuu tekstiin.
et ole helvetissä vaan olet sairastunut ja kärsit siitä.
ehdottomasti hakeuduttava avun,siis lääkärin ja sitä kautta läääkityksen ja terapian kautta toipumisen tielle!!!
Kerro kaikista oireistasi,tuntemuksistasi,pakkomielteistäsi,peloistasi ja epäilyksistäsi...aivan varmasti tarvitset nyt ammattiapua!!
siitä "parisuhteesta" sen verran,että väkivallan suhteen pitää olla 0 toleranssi !! se eka kerta ei koskaan ole viimeinen kerta.
ottaen huomioon vointisi ja nykyisen jaksamisesi,et kyllä kaipaisi mielestäni enää noin epätervettä suhdetta.tosin siihenkin ajautuminen selitynee sairaudellasi.sitten kun hoitojen jälkeen voit paremmin niin et voi silloin enää käsittääkään miten olet voinut olla kyseisessä suhteessa...niin kävi minullekin.aikaa se kaikki vie,mutta tee itsellesi se palvelus,että haet apua,kukaan muu ei sitä tee.
Me masentuneet tunnemme samoin kuin aloittaja, se kuuluu masennukseen. Soitto mielenterveystoimistoon on se eka askel joka kannattaa tehdä, siis soitto kunnalliselle terapeutille.
Väkivalta lisäksi on asia jossa tosiaan pitää olla nollatoleranssi, sitä ei pidä hyväksyä.
Aloittajalle tovotan voimia!
Voi kulta Naispaholainenko, et ole maailman rumin nainen, olet maailman rohkein nainen kun uskalsit kertoa miltä sinusta tuntuu! Oletko kertonut tämän saman sinua hoitavalle lääkärille? Jos et, niin tee se, ehkä hän sitten ymmärtää mikä oikein on on hätänä. Ja ellei ymmärrä, etsi toinen lääkäri...etsi niin kauan että joku ymmärtää, älä luovuta, koska jossain on joku joka ymmärtää. Usko siihen!! Siihen asti, jatka kirjoittamista tänne, joohan. Jo se helpottaa että saa ajatukset näkyviin,eikö?
Muista että sinulla on läheisiä ja tärkeitä ihmisiä lähellä, päästä heidät lähelle ja pyydä apua, rohkeasti!!
Kirjoitustyylisi paljastaa että sinulla olisi kapasiteettia vielä kouluttaa itseäsi vaikka millä mitalla. Et ole myöskään kehäraakki ikäsi puolesta, pari ystävääni hankki lukiopaperit vasta kolmekymppisinä ja molemmat ovat saaneet sen keskiluokkaisen elämän josta haaveilet.
Tarvitset ystävän, ja jos poikaystäväsi ei kykene tukemaan horjuvaa itsetuntoasi, sinun pitää hankkiutua hänestä eroon. Onko sinulla sisaruksia joille voisit puhua?