Mielestäni on outoa tulla tänne avautumaan, mutta tulen nyt kuitenkin.
Minulla on pitkään ollut todella masentunut olo, oikeastaan siitä asti kun menin yläasteelle. Olen tällä hetkellä yhdeksännellä luokalla. Minusta tuntuu että kukaan ei ymmärrä minua. Olen ujo ja hiljainen ihminen, minulla on vain yksi kaveri. Hän on ihanin ihminen jota tiedän ja todella tärkeä minulle, mutta hän sairastaa vakavaa masennusta. Hänen kanssaan on helppo puhua sillä sairastan itsekkin masennusta.. ehkä. Minun on todella vaikeaa ystävystyä uusiin ihmisiin sillä en pysty nykyään luottamaan melkein kehenkään. Entinen kaverini käytti minua hyväksensä ja hän oli muutenkin ilkeä. Aina haukkui minua muka leikillänsä, mutta sekään ei ole hauskaa jos on valmiiksikin helvetin huono itsetunto. Hän haukkui minua rumaksi, läskiksi, tyhmäksi ja kaikeksi muuksikin inhottavaksi.. ja hän sanoi ne sillä tavalla kuin tarkoittaisi niitä. Psykologi ei auttanut kunnolla. 7 ja 8 luokalla olin usein pois koulusta sillä en vain jaksanut nousta ylös ja mennä kouluun. Esittää siellä iloista ja hymyillä kaikille niille jotka syrjivät minua. Tiedän että minun täytyisi olla rohkea ja mennä juttelemaan ihmisille mutta se on liian vaikeaa minulle. Pelkään että ihmiset torjuisivat minut. Minulla on sosiaalisten tilanteiden pelko, minua ahdistaa olla yksin paikoissa jossa on paljon ihmisiä. Minusta aina tuntuu siltä kuin ihmiset ajattelisivat minun olevan ruma, hyödytön paska ihminen josta ei ole mihinkään. 9 luokka on mennyt paremmin, en ole lintsannut paljon ja koitan olla positiivisempi, mutta nykyään minusta taas tuntuu siltä etten jaksa.. haluaisin vain vajota koomaan ja kuolla. Meinasin viime viikolla jäädä auton alle, jos se nainen olisi jarruttanut hetkenkin myöhemmin niin oisin jäänyt alle. Sydämeni hakkasi kovaa, mutta silti toivoin että oisin jäänyt alle. Että makaisin sairaalassa ja kärsisin, ansaitsen kärsiä. En tiedä miksi, mutta ansaitsisin sen. Sillä tunnen olevani maailman paskin ihminen. Että kukaan ei välittäisi minusta, paitsi perheeni. Vanhempani ovat ainoa asia miksi en haluaisi että minulle sattuisi jotain, sillä en halua että heille tulee paha mieli. Mutta kaikki muut varmaan vain olisivat silleen "Ai se kuoli, kinosti ku kilo paskaa" Sehä mä varmaan oonki, kilo paskaa :D Nykyään juttelen sossujen kanssa samalla tavalla kuin psykologin, mutta en halua kertoa että nykykään oikeasti haluan kuolla. En vain jaksa... en jaksa mitään. Vihaan nykyään suurinpiirteen kaikkien naamaa. En halua katsoa ketään silmiin, häpeän itseäni. Itkin ennen joka ilta, mutta nykyään en halua itkeä. Olen heikko jos itken, en halua että joku näkee että olen heikko. Ehkä löydän vielä joskus ihmisiä joille voin puhua. On vaikeaa pitää kaikki sisällänsä, ajatella kaikkea sitä paskaa mitä elämässäni on ja vaikka haluaisin itkeä niin en pysty.
Anteeksi tämä epäselvä viesti. Olen kyllästynyt elämääni, kyllästynyt ihmisiin, kyllästynyt kaikkeen. Haluan pois, antakaa mun lähteä.. ei mikään auta.
Minulla on pitkään ollut todella masentunut olo, oikeastaan siitä asti kun menin yläasteelle. Olen tällä hetkellä yhdeksännellä luokalla. Minusta tuntuu että kukaan ei ymmärrä minua. Olen ujo ja hiljainen ihminen, minulla on vain yksi kaveri. Hän on ihanin ihminen jota tiedän ja todella tärkeä minulle, mutta hän sairastaa vakavaa masennusta. Hänen kanssaan on helppo puhua sillä sairastan itsekkin masennusta.. ehkä. Minun on todella vaikeaa ystävystyä uusiin ihmisiin sillä en pysty nykyään luottamaan melkein kehenkään. Entinen kaverini käytti minua hyväksensä ja hän oli muutenkin ilkeä. Aina haukkui minua muka leikillänsä, mutta sekään ei ole hauskaa jos on valmiiksikin helvetin huono itsetunto. Hän haukkui minua rumaksi, läskiksi, tyhmäksi ja kaikeksi muuksikin inhottavaksi.. ja hän sanoi ne sillä tavalla kuin tarkoittaisi niitä. Psykologi ei auttanut kunnolla. 7 ja 8 luokalla olin usein pois koulusta sillä en vain jaksanut nousta ylös ja mennä kouluun. Esittää siellä iloista ja hymyillä kaikille niille jotka syrjivät minua. Tiedän että minun täytyisi olla rohkea ja mennä juttelemaan ihmisille mutta se on liian vaikeaa minulle. Pelkään että ihmiset torjuisivat minut. Minulla on sosiaalisten tilanteiden pelko, minua ahdistaa olla yksin paikoissa jossa on paljon ihmisiä. Minusta aina tuntuu siltä kuin ihmiset ajattelisivat minun olevan ruma, hyödytön paska ihminen josta ei ole mihinkään. 9 luokka on mennyt paremmin, en ole lintsannut paljon ja koitan olla positiivisempi, mutta nykyään minusta taas tuntuu siltä etten jaksa.. haluaisin vain vajota koomaan ja kuolla. Meinasin viime viikolla jäädä auton alle, jos se nainen olisi jarruttanut hetkenkin myöhemmin niin oisin jäänyt alle. Sydämeni hakkasi kovaa, mutta silti toivoin että oisin jäänyt alle. Että makaisin sairaalassa ja kärsisin, ansaitsen kärsiä. En tiedä miksi, mutta ansaitsisin sen. Sillä tunnen olevani maailman paskin ihminen. Että kukaan ei välittäisi minusta, paitsi perheeni. Vanhempani ovat ainoa asia miksi en haluaisi että minulle sattuisi jotain, sillä en halua että heille tulee paha mieli. Mutta kaikki muut varmaan vain olisivat silleen "Ai se kuoli, kinosti ku kilo paskaa" Sehä mä varmaan oonki, kilo paskaa :D Nykyään juttelen sossujen kanssa samalla tavalla kuin psykologin, mutta en halua kertoa että nykykään oikeasti haluan kuolla. En vain jaksa... en jaksa mitään. Vihaan nykyään suurinpiirteen kaikkien naamaa. En halua katsoa ketään silmiin, häpeän itseäni. Itkin ennen joka ilta, mutta nykyään en halua itkeä. Olen heikko jos itken, en halua että joku näkee että olen heikko. Ehkä löydän vielä joskus ihmisiä joille voin puhua. On vaikeaa pitää kaikki sisällänsä, ajatella kaikkea sitä paskaa mitä elämässäni on ja vaikka haluaisin itkeä niin en pysty.
Anteeksi tämä epäselvä viesti. Olen kyllästynyt elämääni, kyllästynyt ihmisiin, kyllästynyt kaikkeen. Haluan pois, antakaa mun lähteä.. ei mikään auta.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Luin harppoen tekstisi. Hmmm, kurjaa kokemusta sisälläsi.
Kumpa löytäisit kuitenkin tilanteen, missä kertoilisit pohjaksi kaiken tämän saman kuin tänne. Siitä sitten ammattikuuntelijan on aika helppokin tarttua elämäsi asioihin, joista voi selkiyttämistä aloittaa.
En minä näe elämääsi umpikujana ollenkaan. Sinulta puuttuu itsetuntemusta ja siis varsinkin omien hyvien puoliesi tajuamista. Kun vahvuuksiasi löydät, voit tietoisesti pyrkiä elämään niiden mukaan ja näin saisit tuon tosi huonon minä-kuvasi paremmaksi.
Olet masentunut sekä paljolti itse itseäsi vastaan?
Sinulla ollee ihan kriisiolo. Ehdottomasti sinun tarvitsisi hakeutua noita asioita puhumaan. Olen varma, että toinen ihminen ymmärtää tosi paljon elämäsi asioista kuin mitä nyt aika ennakkoluuloisesti koet!
Sun olisi kerrottava todellisesti kaikesta, kuten kuoleman halustasi. Vasta näin kuulija paremmin pääsee jyvälle tilanteestasi, fiiliksistäsi, persoonallisuudestasi. Voisitko myös ihan tietoisesti lakata häpeämästä itseäsi, sellainen ei ole tervettä. Älä, please, ryve noissa itsellesi kielteisten hokemiesi suossa, tekee taatusti elämääsi vain tuskaisammaksi. Ei ole oikein suhtautua itseensä tuolla tavoin. Vähitellen 'ne isotkin laivat kääntyvät'.
Toivon jaksamista nyt ja eheytymisen kokemusta sulle. Kirjoitti: yksi täti.
Sinulla on ystävä ja kotiväkesi, joiden tiedät välitäävän sinusta. Se on kuitenkin ihmiselle kaikista tärkeäää, että välittää ja oppii arvostamaan myös ommaa itseään. Jos on itsensä kanssa sinut ja rakastaa itseään, kestää vaikk ei oikeastaan kukaan välittäisi. Ja kun on sinut itsensä kanssa niin säteilee elämisen voimaa ja hekua, ja ympärillä olvatkin haluaa seuraan.
Jos sinua on joku ómia ongelmiaan niin pakeneva henkilö syrjinnyt ja pilkannut, niin se ei tee sinua huonoksi. Voi olla että tuo kiusaaja onkin sanonut nuo herjat katemielessä.
Kiva että koulukin on alkanut sujumaan paremmin. Myös ikä on yksi syy tuohon mielesi mylläkkään. Voi olla muuta,an vuoden päästä jo iahan erilinen fiilis. Voi netissäkin purkaa tuntojaan. Kirjoittamien jo auttaa. Yritä myös saads rohkeutta puhua pahasta olosta. Näytteleminen vie voimia ja tuo epäaidon tunteen myös itselle.
Kyllä sinä löydät vielä seuraa ja iän myötä kokemus ja itsetunto vahvistuu.