Isille kysymys

Minä nyt vastaan vaikka olenkin äiti. Meillä avoin kommunikaatio ja olemme jutelleet lapsuudesta ja meidän yhteisistä suhteista. Meillä yksi poika (2tyttöä) ja poika on mm kokenut että isä (joka kiltti ja vaikea laittaa rajoja) oli turvaton. Poika olisi toivonut isältä enemmän rajoja. Minä äitinä olin se joka sai ottaa esim murkkuiässä kaiken pa..n vastaan.. mutta nyt lapset siitä kiittää että olin se "ankara" ja huolehdin esim kotiintuloajat, hain yöllä kotiin jne sekä otin vastaan kaikki haukut ja isä on tästä saanut kritiikkiä. Suhde isään kuitenkin hyvä ja vanhat kaunat on selvitetty. Tämä nyt näin lyhykäisyydessä.

Poika opiskelee ja asuu toisella paikkakunnalla. Pojan ollessa pienempi kävimme usein metsässä piirustuslehtiöiden kanssa kävelemässä ja piirtelimme puita, kiviä ja kaikkea mitä nähtiin. Yhdessä rakentelimme myös pienoismalleja. Kävimme uimassa, keräsimme hienoja kiviä merenrannasta, karting oli koko perheen harrastus, joka tavallaan lujitti perhettä.
Rakentelimme myös moottoripotkulautoja, virittelimme mopoa, kunnostimme kaikkea ym. Kun rakensin jotakin, niin poikakin rakensi.
Tyttöjenkin kanssa kyllä harrastettu kaikenlaista, mutta tuntuu ettätytöt haluavat enemmän mennä itsekseen, eikä isä ole niin tärkeä tytöille kuin pojalle.

Mulla on ainakin hyvä suhde ollut poikaani jo vauvasta pitäen. Kun ero tuli pojan ollessa 2v... Poika itki että haluaa lähteä mun mukaan. Sovittiin vuoroviikoista äidin kanssa, mutta poika itki ettei halua äidilleen joka viikko kun oli aika mennä. Aikaa kului kunnes vein asian oikeuteen ja sain pojan itselleni ja nyt poika käy joka toinen viikonloppu äitillään. Kumpikin tyytyväisiä, minä ja poika. (ja ilmeisesti äitikin, koska luovutti pojan suoraan mulle)
Nyt poika kouluikäinen jo ja hyvin pyyhkiin, mutta pyyhkiköön. :)

Oma poika on 22v ja asuu toisella paikkakunnalla. Suhde on nyt parempi kuin pojan asuessa kotona (18 vuotiaaksi). Etäisyys tekee hyvää. Nähdään ehkä kerran pari kuukaudessa ja silloin löpistään kuulumiset. Ei pahemmin muuten soitella.
Huomaan että pojalla on kuitenkin parempi suhde äitiinsä, mutta se kai on luonnollista..vai onko? Myös minulla parempi suhde omaan äitiini.

Kun lapsi on aikuisuuden kynnyksellä pitäisi osata antaa tilaa ja luottamusta mutta samalla sopivasti ohjailla oikealle polulle. Sellainen taitolajihan vanhemmuus on.
Paljon on asioita joita tuon runsaan 20 vuoden kasvatuksen aikana olisin nyt vanhempana ja toivottavasti viisaampana tehnyt toisin. Mutta kukaan ei ole täydellinen ja uskon että olen kuitenkin suurinpiirtein pystynyt antamaan lapselle elämisen mallin jossa on hyvä ottaa huomioon myös toiset ihmiset.

Aina kun pojalla on ollut vaikeampaa aikaa mm.masennusta, koulun keskeytystä, työttömyyttä ym, sitä helposti syyllistää itseään ja miettii ovatko seurausta huonosta kasvatuksesta. Olenko ollut huono isä. Menneille ei voi mitään, tärkeintä on olla tarvittaessa tukena myös aikuisikäiselle lapselle.