Musta piti tulla menestyjä. Mä olin aina se koulun paras, kunnianhimoinen onnistuja. Kaikki odotti multa paljon; tulisko musta lääkäri, tuomari vai menestysyrityksen toimitusjohtaja?
Ei musta tullut mitään niistä. Mä sairastuin vakavasti kesken kolmannen asteen opiskelujen. Musta tuli väliinputoaja, täysin epäonnistunut ihmispaska. Yhteiskunta tekee kaikkensa, että mä syrjäytyisin eikä mulla olisi koskaan enää mahdollisuuksia nousta tästä loputtomasta suosta.
Kakskymppisenä mulla oli koko koulun paras ylioppilastodistus ja todella vakuuttava cv:n alku. Ammattikorkeessa opinnot käynnissä. Mä suoritin sielläkin 110-prosenttisesti, antamatta itselleni anteeksi yhtäkään täydellisesti onnistunutta suoritusta. Mä perustin yrityksen mun opiskelukavereiden kanssa, lähdin vetään sitä. Olin koko porukan vetäjä ja hallituksen puheenjohtaja. Mulla oli kovat tulevaisuudensuunnitelmat ja tavoitteet.
Sit mä sairastuin psyykkisesti. Lääkärit käski mut saikulle, sanoin että kyl tää tästä kun lepään pari viikkoo. Ei, sain taas muutaman kuukauden saikun, sit vuoden saikun. Mulle määrättiin kaikenlaisia nappeja. Kävin välillä jutteleen psykologille, se oli ihan jees mutta sit kun ei päässyt lähteen sinnekään, niin mä vaan lakkasin olemasta olemassa yhteiskunnan silmissä.
Mun koirat pakottaa mut nousemaan aamuisin ylös sängystä. Läheisten takia mä yritän jaksaa ja vaan odotan että aika kuluu mahdollisimman nopeesti. Mutta mitä varten? Päivät menee samanlaisena puurona ohi, kaiken maailman napit aiheuttaa sen etten muista niistä mitään. Oon hyödytön, avomieheni ja vanhempieni elätettävä 22-vuotias epäonnistuja. Mä oon umpikujassa. Olis varmaan helpointa luovuttaa ja jättää enää nousemasta, mutta sen verran mun taistelijan luonteesta on jäljellä, etten haluaisi antaa periksi.
Mä olisin halunnut parantua ja kuntoutua, mutta se on tehty täysin mahdottomaksi. Mun pitäisi omakustanteisesti mennä psykoterapiaan, joka maksaa noin 100 euroa viikossa. Mutta miten, kun mä en saa rahaa mistään. Ei mun vanhemmillakaan oo loputtomasti rahaa eikä halua elättää aikuista lastaan.
Mulla on kuntoutustukihakemus vireillä, mutta Kela on sitä mieltä että Varma vitkuttelee sen kanssa, ja Varman mielestä vika on Kelassa, ettei sitä saada käsiteltyä. Sossustakin menin aneleen rahaa, mut en voi saada mitään, kun mun poikaystävän pitäisi ottaa mun takia opintolaina ja elättää mut sillä.
Kelasta käskettiin mennä työkkäriin hakeen työttömyyspäivärahaa käsittelyn ajaksi, mut en voi sitä kuulemma saada koska oon alle 25-vuotias eikä mulla oo ammatillista tutkintoa. Psykiatrian polin sosiaalityöntekijä pahoitteli sitä, että mä nyt vaan satun oleen yhteiskunnan silmissä tällänen väliinputoaja.
Mitä mä teen? Mä oon umpikujassa.
Ei musta tullut mitään niistä. Mä sairastuin vakavasti kesken kolmannen asteen opiskelujen. Musta tuli väliinputoaja, täysin epäonnistunut ihmispaska. Yhteiskunta tekee kaikkensa, että mä syrjäytyisin eikä mulla olisi koskaan enää mahdollisuuksia nousta tästä loputtomasta suosta.
Kakskymppisenä mulla oli koko koulun paras ylioppilastodistus ja todella vakuuttava cv:n alku. Ammattikorkeessa opinnot käynnissä. Mä suoritin sielläkin 110-prosenttisesti, antamatta itselleni anteeksi yhtäkään täydellisesti onnistunutta suoritusta. Mä perustin yrityksen mun opiskelukavereiden kanssa, lähdin vetään sitä. Olin koko porukan vetäjä ja hallituksen puheenjohtaja. Mulla oli kovat tulevaisuudensuunnitelmat ja tavoitteet.
Sit mä sairastuin psyykkisesti. Lääkärit käski mut saikulle, sanoin että kyl tää tästä kun lepään pari viikkoo. Ei, sain taas muutaman kuukauden saikun, sit vuoden saikun. Mulle määrättiin kaikenlaisia nappeja. Kävin välillä jutteleen psykologille, se oli ihan jees mutta sit kun ei päässyt lähteen sinnekään, niin mä vaan lakkasin olemasta olemassa yhteiskunnan silmissä.
Mun koirat pakottaa mut nousemaan aamuisin ylös sängystä. Läheisten takia mä yritän jaksaa ja vaan odotan että aika kuluu mahdollisimman nopeesti. Mutta mitä varten? Päivät menee samanlaisena puurona ohi, kaiken maailman napit aiheuttaa sen etten muista niistä mitään. Oon hyödytön, avomieheni ja vanhempieni elätettävä 22-vuotias epäonnistuja. Mä oon umpikujassa. Olis varmaan helpointa luovuttaa ja jättää enää nousemasta, mutta sen verran mun taistelijan luonteesta on jäljellä, etten haluaisi antaa periksi.
Mä olisin halunnut parantua ja kuntoutua, mutta se on tehty täysin mahdottomaksi. Mun pitäisi omakustanteisesti mennä psykoterapiaan, joka maksaa noin 100 euroa viikossa. Mutta miten, kun mä en saa rahaa mistään. Ei mun vanhemmillakaan oo loputtomasti rahaa eikä halua elättää aikuista lastaan.
Mulla on kuntoutustukihakemus vireillä, mutta Kela on sitä mieltä että Varma vitkuttelee sen kanssa, ja Varman mielestä vika on Kelassa, ettei sitä saada käsiteltyä. Sossustakin menin aneleen rahaa, mut en voi saada mitään, kun mun poikaystävän pitäisi ottaa mun takia opintolaina ja elättää mut sillä.
Kelasta käskettiin mennä työkkäriin hakeen työttömyyspäivärahaa käsittelyn ajaksi, mut en voi sitä kuulemma saada koska oon alle 25-vuotias eikä mulla oo ammatillista tutkintoa. Psykiatrian polin sosiaalityöntekijä pahoitteli sitä, että mä nyt vaan satun oleen yhteiskunnan silmissä tällänen väliinputoaja.
Mitä mä teen? Mä oon umpikujassa.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Sä voit oikeasti parantaa itse itsesi..ainakin voit yrittää. Lukemalla mahdollisimman paljon ammattikirjallisuutta ja itseopiskeluoppaita voit päästä sen jäljille mikä sua vaivaa. Sori, tää kuulostaa jo tosi kornilta, mutta siis totuus on, että voisit vuosikausia istua terpan sohvalla, mutta jäädä parantumatta.
Jos sulla on hyviä ystäviä, ne voi antaa sulle saman ja paljon enemmän kun terapeutti..
Sulta vaadittiin liikaa, sä vaadit itseltäsi liikaa. Susta voi vieläkin tulla ihan vaikka mitä, mutta ei tollasella paahteella vaan hiljaa ja rauhassa. Asia kerrallaan. Ehkä opiskelu ja muihin asioihin kuin itseesi keskittyminen voisi tuoda sulle sen paranemisen mitä kaipaat. Ei se auta se oman navan pyörittely ja lapsuuden miettiminen, missä meni vikaan ja kenessä on syy, mitään, kun se paraneminen on aina kiinni siittä ihmisestä ittestään. Terppa voi ohjailla miettimään oikeita asioita, mutta oikeasti sen paranemispäätöksen teet sä itte omassa päässäs.
Sä kävelet nyt sosiaalitoimistoon ja sanot, että sun poikaystävä ei oo velvollinen sua elättään. Jos sulla ei ole voimia, niin ota poikaystävä mukaan tai vanhempasi. Tihrustat muutaman kyyneleen ja jos se sen vaatii, niin muuta paperilla pois samasta asunnosta ihan tukien takia. Niinhän ne muutkin tekee..sääli tätä yhteiskuntaa..
Asia kerrallaan, yks askel kerrallaan sä raivaat ittelles tien takas tähän elämään. Onkohan sua diagnosoitu mitenkään, eli onko masis vai jotain muuta? Tollanen paahtaminen kyllä viittais kakssuuntaseen, mutta ootko itte miettinyt voisko sulla olla sellasta?
Mä toivotan sulle kaikkea hyvää ja oikeasti vannotan sua siittä, että sä pystyt ihan mihin sä haluat! Edelleen! Nyt vaan sun pitäs rajata voimas todellisten voimien mukaan eli parasta hoitaa yks asia vaan kerrallaan ja pitää raja siinä omassa hyvinvoinnissa.
Rauhoitu, sussa on selvästi perfektionistin vikaa. Ei sun ihmisarvoa katsota sen perusteella paljonko työtä teet. Kokeile lopettaa ne lääkkeet ja ala syömään joka päivä d-vitamiinia ja omega 3:sta. On auttanut mua. Ja kyllä sun jotain on sieltä kelasta saatava..
Kiitos rakentavista kommenteista.
Diagnoosina on vaikea masennus, mutta ite oon miettinyt kyllä että saattais olla toi kakssuuntanenkin ja jopa jotain persoonallisuushäiriötä, ehkä pitäisi ottaa puheeksi...
Ja joo, mun itsetunto on rakentunut täysin suoritusten varaan. Se, miten mä pärjään (koulussa, töissä tms) on aina ollut se, kuka mä olen, minkä arvoinen mä olen. Joten tosi vaikee opetella oleen suorittamatta ja vaatimatta itseltään... Oon vaan aina ollu sellanen kaikki tai ei mitään -ihminen, joko teen täysillä tai en ollenkaan..
Kyllä tollasella tahdilla olis sairastunut kuka tahansa.Älä nyt hermostu seuraavasta,mutta ikäsi puolesta ehdit vielä vaikka mitä kun vaan saat diagnoosin,oikeaa hoitoa ,tukea ,terapiaa ja aikaa parantua ja toipua !!!
Ja ihan lain mukaan sinun on saatava jotain toimeentulotukea /asumistukea tms:sta ! Ota joku tukihenkilö mukaan kelaan tai sossuun jola jaksaa siellä vaikka takoa rauhallisesti puolestasi nyrkkiä pöytään eikä anna periksi vaan ajaa asiaasi.kun et selvästikään nyt jaksa ymmärrettävistä syistä itse puoliasi pitää. Voimia matkaan !
Sinulla on vielä apljon annettavaa ja voit parantua. Olet lahjakas ja olet vaatinut itseltäsikin sitä, että sinun pitää olla se paras ja loistaa jototähtenä. Elämä on yleenäs tällaista, se antaa pudota takaisin jalustalle ihan tavalliseten ja normaalien ihmisten pariin. Olet oppinut nöyryyttä.
Elämä on ihan mukavaa ja vaikka tyytyy ihan keksinkertaisuteen ja ottaa iisisti. ei tarvitse aina olla paras, suorittaa ja lunastaa paikkaansa ja olemasssaoloaan suorittamisella ja olemalla täydellinen. Ja oletko joutunut toteuttamaan ja täyttämään myös vanhempiesi täyttymättömiä toiveita.
Kuka moista kestää? Sinulla on varmaan hyvä elämä vielä edessä, kun tyytydyt ihan normaaliin elämisen tahtiin. Ei sinun tarvitse sittten edes ponnistella kun olet älykkö.
Ja kyllä ymmärtääkseni ikäisesi saa ilmaista ja edullisempaakin hoitoa.