Tahdon kertoa tilanteeni ja kuulla onko muita samassa tilanteessa olevia/olleita ja mitä olette tehneet. Meillä on 2-vuotias ihana lapsi, mutta tunnen olevani aivan yksin lapsen kanssa vaikka olen parisuhteessa lapsen isän kanssa. Molemmat olemme tällä hetkellä työttöminä, mutta se olen minä joka yleensä herään aamulla, teen ruan, pesen pyykin ja kaiken muunkin lapsen lisäksi. Isä menee ja tulee juuri niinkuin itse haluaa. Silloin kun satumme olemaan yhdessä kotona, on kyllä lasta mutta silloinkin tuntuu että tietokone on tärkeämpi kuin lapsen kanssa viettää aikaa. Olen niin väsynyt, vihainen, ärsyyntynyt ja loukkaantunut. Olen yrittänyt selittää hänelle asiaa ja vääntänyt rautalangasta mutta mistään ei ole mitään hyötyä. Päivä päivältä olen katkerampi tästä kaikesta ja pelkään että katkeroidun loppuiäkseni. Kiitos asiallisista vastauksista.
Neuvoa kaipaava
87aippa
282
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tekstisi on aivan kun mun kirjoittama! Jos itse en siivoa, ei siivoa mieskään.. Jos taas joskus pyydän tekemään jotain, niin käyttäytyy kuin pieni lapsi. Mies jäi työttömäksi jokin aika sitten ja sen jälkeen on alkanut käyttäytymään laiskasti ja lapselliseksi. Koko ajan pitäisi vain makoilla sohvalla ja löhötä.
Lapsen kanssa onneksi leikkii ja ruokaa tekee, jos en itse millään jaksa. Hommia ollaan jaettu että mikä on miehen ja mikä minun hommat.. Itse hoidan oman osuuteni, mutta mies harvoin omansa. Jonkunlaiseen työhön nyt olisi pääsemässä pariksi kuukaudeksi, joten sen ajan vielä katson, että jatkuuko meno samanlaisena. Jos jatkuu, niin menee kyllä lusikat jakoon. Aiemmin kun mies kävi töissä, niin hoiti paremmin kotihommia.
Tiedän niin tuon tunteen.. Olen yrittänyt sanoa nätisti, huutaa, raivota, sanoa nätisti jälleen ja jopa itkenyt asiasta kun olen ollut niin loppu ja väsynyt tähän kaikkeen, mutta ei, ei vain mene perille.
Ihana kuulla etten ole ainoa tässä tilanteessa oleva. Itsekkin joskus haluaisin vain nukkua pitkään, olla siivoamatta, tekemättä ruokaa, miettiä seuraavan päivän sisältöä ym. mutta kun vanhemmaksi on ryhtynyt vastuu on kannettava! Kaikista ironisinta tässä on että se oli juuri mieheni, joka minut sai ylipuhuttua pitämään lapsen, olin ihan varma teen abortin! Sitten haluaisi vielä lisää lapsia. En ymmärrä mitä sen ihmisen päässä liikkuu, koska niin monena päivänä olen itkenyt, raivonnut, puhunut, huutanut asiasta ja kertonut kuinka väsynyt olen. Sanoo että me ollaan kaikki kaikessa ja rakastaa meitä mutta miksi ei näytä sitä sitten vaan liihottaa vain auttelemassa kavereita kun apua sattuvat kaipaamaan. Oman avovaiimon mielenterveys ja jaksaminen on sivuseikka omaan aikaan jota saa kyllä melkein aamusta iltaan. En vain enää jaksa jankuttaa samasta asiasta päivästä toiseen. En voi ymmärtää miten voi olla niin väliinpitämätön omaa lasta kohtaan että kaverit menee sen edelle. Itse olen niin kiinni lapsessa että en osaa edes ottaa enää omaa, jota haluaisin niin kovasti. Olisi niin ihana vain sanoa että lähden nyt kampaajalle tai kahville ym. mutta ei, aina pitää soittaa mummolle voiko katsoa lasta että pääsen edes johonkin. Rakastan silti niin paljon häntä. Hänkin väittää rakastavansa minua ja siksi en voikaan ymmärtää hänen käyttäytymistään. Löisin vaikka paistinpannulla sitä päähän jos siitä olisi apua mutta en jaksa enää uskoa että mistään on mitään hyötyä. Olen niin lopenuupunut, että en osaa enää edes nukkua kunnolla.