Gallup kysymys,onko vammaisena turvallista liikkua yksin isossa kaupungissa tai kirkonkylässä? Onko teitä koskaan kiusattu vammanne vuoksi jossain julkisella paikalla,tai miten teitä on kohdeltu?Tai onko teihin suhtauduttu suvaitsevaisesti ja onko teidän annettu olla rauhassa.Vastaan itse tähän,että asun pienellä paikkakunnalla ja täällä suhtaudutaan hyvin invalideihin ja vammaisiin hyvin ja annetaan olla jokaisen omissa oloissa ja muutenkin täällä on turvallista asua.
Ihmisten suhtautuminen vammaan?
sarastus
172692
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 17
Vanhimmat
... joo ei oo pelottanut sen enempää kuin olen kuullut terveidenkään pelkäävän.
Vammaisiin suhtaudutaan täälä hienostuneen varoivasesti, mutta ei tasa-arvoisesti. Meilä on niinku lapsipuolen asema. Saadaan olla ja on hienoa jos tehdään jotakin ns. tärkeetä ja onnistutaan.
Mutta miehiä tai naisia ei vammaisista täälä tule.
Huutelua kuulee silloin tällöin kun sattuu joku stressaantuntu juoppo kohdalle. Ammatti juopot taas ymmärtää liiankin hyvin.
Tämäkin on pieni paikka.
Huutelua joskus kuulee ja jotain ivailua, pienellä paikkakunnalla. Helsingissä käydessäni en uskalla aina edes päivällä mennä yksin ulos koiran kanssa.Siellä korttelin lapset 7-16 v saattavat alkaa kiusaamaan fyysisesti, pahansuista huutelua ja "kettuilua" kuulen lähes joka kerta. Yksilöinä ovat suht asiallisia mutta ei porukassa.
Ihmisten eräänlainen julmuus näkyy siinä miten suhtautuvat vammaisiin. Ne vammaiset joihin terveet voivat suhtautua ylemmyyttä tuntien eli fyysisesti tai henkisesti heikommat, saavat varmaan tuta eniten ikävää kohtelua. Ihmiset varmaan ajattelevat että edellä mainittuja ei niin tarvitse pelätä että panevat vastaan ja heille pärjää tiukan paikan tullen. Itse käytän pyörätuolia mutta muuten näytän kuten keneltä tahansa. Minua ei ole koskaan kiusattu vammastani johtuen, ehkä lapsena oli jotain yrityksiä mutta olen paha suustani tarpeen tullen joten siksi nekin jäivät kai yrityksiksi. Ulkona en pelkää sen enempää kuin kuka tahansa kansalainen.
Asun n. 9 000 asukkaan kaupungissa. Täällä on paljon "tuttuja", tuttavia, kavereita jotka heiluttelevat minulle autoistaan tai kadun toiselta puolelta.. Minut tunnetaan iloisena ja itsensä hyväksyvänä ihmisenä. Saan liikkua ihan rauhassa ja tuttuja pysähtyy tietenkin jutulle.
Olen pienikokoinen, mutta se ei menoani haittaa :) Täällä on aika paljonkin loppujen lopuksi erilaisia ihmisiä.
..meitä on moneen junaan! :) Eikä minua tuijoteta täällä päin vaikka liikkuisin missä! Ja kun menen esim. Poriin en välitä lasten/aikuisten tuijotuksista ja jos joku tulee kysymään "miksi olet niin pieni?" vastaan niinkuin asia on.. :) Pidän erilaisuuttani rikkautena! :)
Täytyy myöntää, etten minä jaksa olla noin avoin ja hyväksyväinen. Olen kyllästynyt kyselijöihin ja uteliaisiin. Tyytyväinen taas olen elämääni ja yksityisyyteeni. Siihen kuuluisi, ettei kiinnosta selitellä asioitani ventovieraille.
En minäkään kysele kadulla lihavalta naiselta, että miksi tämä on lihava. Kunnioitan ihmisten yksityisyyttä, mutta jotkut luulevat että vammainen haluaisi automaattisesti jakaa asioitaan.
No jokainen on oma persoonansa :) Mä taas tykkään olla valoisa ja pirtee ja hyväksyä itseni :) Mulla on hyvä fiilis:)
Mutta jokainen on omanlaisensa ja kuka on sitä muuttamaan tai tuomitsemaan.. Mä toivotan kaikkee hyvää sulle ja muillekkin! :)
... ja suhtautumistasi asiaan. Tuollainen avoimuus ja iloisuus on parempi vaihtoehto kuin kova kyynisyys.
Ei nukuta.
Ja en jaksanut uutta viestiketjua aloittaa tämän sanomiseen. Enkä edes ole päissään vaan lueskelen näitä kirjoituksia.
Mutta ei mua ole haukuttu. Muutakuin saatanan siaksi - ja tämänkin on sanonut henkilö jonka kanssa sukset menivät hivenen pahasti ristiin.
Eipä ole mitään pahempaa vastaan tullut... Jotakin pari epämääräistä yhteenottoa joskus ala-asteella, kun tyypit, joilla taisi olla ongelmia ihan muutenkin alkoi vittuilla. Olen nyt lukiossa ja eipä näyttäisi että ketään häiritsee.
Juu, olen siis kuulovammainen - käytän kuulolaitteita. Yläasteella meinasin tehdä vammastani ongelman ja silloin taisin vähän nähdä tuijotusta joka puolella, mutta ehkäpä kuvittelin senkin.
Eipä ole pahemmin tulleet koskaan kyselemäänkään, muttei sekään haittaisi - onhan parempi selvittää epävarmat asiat kuin miettiä niitä... Eikä kannata välittää lapsistakaan, vaikka joku tulisi kysymään että "eikö nuo ookkin karmeet" tai kaupassa ilmoitaisi äidilleen että tuolla pojalla on jännät korvakorut, tai vaikka 4-vuotias serkkusi äkkää kuulolaitteesi ensimmäistä kertaa ja jää kiertämään sinua ympäri suu auki:) Lapset ovat luonnostaan uteliaita ja ennakkoluulottmia ja haluavat tietää kaiken.
Suurin osa on suhtautunut normaalisti,koskaan ei ole pelottanut enempää kuin muitakaan naisia.
Rasittavia tyyppejä tietysti riittää joka niemeen notkoon ja saarelmaan ja mitä suuremmat on niillä promillet sitä varmemmin ne tuntuu tulemaan mulle höpöttämään.Olen vielä hemmetti soikoon liian kiltti niitä pois ajamaan ja paskat haistattamaan!
Itse siitä on pois lähdettävä.
Hyvin pieniä miespuolisia fanejakin olen saanut itseäni seuraamaan joskus!Pieniä poikia tuo mekaniikka kiehtoo,jarruja tullaan kokeilemaan silmät pyöreinä,minusta se on vallan suloista!
Kerran kyllä noin 7 vuotias poika eräässä kaupassa mäjäytti minua kaikin voimin päähän, paketoidulla kala/perhos haavilla!
Haavi oli yli metrin pituinen ja kovissa pahveissa.
Se jopa sattui.Poika vielä toisti homman hetken päästä!Menin sanomaan pojan isälle,ja arvatkaas mitä tuo isi teki?
Ärähti pojalleen ja minulle sanaakaan sanomatta käänsi selkänsä ja lähti pois tilanteesta!
Uskomattoman törkeän huonoa käytöstä,kyllä tulee pojasta mukava ihminen aikuisena kun kasvatus on tuota mallia.
Täytyy vielä sanoa että minä en kertonut asiaani sille isälle edes yhtään vihaisesti,ilmoitin vain mitä poika teki.
Empä tiedä liittyikö tuo edes pyörätuolilla liikkumiseeni..olin kai vaan sopivan matalalla ;)
No koulussa mua ei kiusattu koskaan,olin katsokaas nimittäin tupakkia polttava pahis ;)
Mulla on cp-vamma, kävelen itse...
Mua on kuiusattu eniten yläasteella. Kiusaaminen oli mun kävelyn matkimista ja haukkumista. Joskus olin mustelmilla kun tönittiin ym. Silloin vielä välitin siitä ja se sattui. Enää en jaksa välittää mistään. Kiusaaminen lähes loppui lukiossa.
Kaupungilla (Turussa) kuulee kaikenlaista haukkumista ja kyselemistä. Siitä en jaksa välittää. Olen nykyään jopa ylpeä itsestäni.
Näytän sen verran erikoiselta, että lapset joskus tuijottavat tai tulevat kyselemään jotain. Joskus aikuisetkin tuijottavat.
Minä olen rakentanut kovan ulkokuoren aikoja sitten, joten suhtaudun tuollaisiin ihmisiin vain reagoimatta tai negatiivisesti, jos on huono päivä. Ei ole minun tehtäväni opettaa naapurin lapsille erilaisuutta, se on vanhempien vastuulla. Eikä minua myöskään kiinnosta selitellä miksi olen tällainen, en tiedä itsekään.
Jos joku haluaa haastatella, maksakoot ajastani.
Sama täällä, olen joutunut ottamaan kovan linjan sen suhteen, että pidän jonossa paikkani, noin vertauskuvallisesti... kerrankin eräs äiti kutsui lapsensa heti pois, kun ne tuli uteliaina katsomaan mun sähkäriä, totesin lasten äidille, ettei tää tartu, rouva on ihan huoletta vaan! Olen huomannut, että eräät ihmiset luulee, ettei "se" muista esim. ettei "sitä" ole käytetty suihkussa jne. Tällöin vaadin tiukasti tilintekoa asioista ja annan kuulua. Pakko sanoa, että mitä kovemmalla profiililla olen liikkeellä ollut, sen asiallisemmin minut on otettu vastaan. Miksi selväjärkisyyskin pitää todistaa? Eräskin sairaanhoitaja jutteli minulle huutamalla, sitä jatkui niin kauan, etten voinut olla kysymättä: "Miksi sinä huudat minulle, ei minun kuulossani ole vikaa". Kadulla olen saanut olla rauhassa, joskin möllötäjiä piisaa!
Joskus myös ihmiset kuvittelevat, että fyysisesti vammainen ihminen on myös tyhmä tai aivotoiminnoiltaan lapsen tasolla. Joskus jopa kaupassa rupeaa joku kassatyttö puhumaan kuin lapselle.
Jos olen kaupassa ystäväni kanssa, saattaa kaupan kassa sanoa hinnan ostoksistani ystävälleni ikään kuin tämä olisi maksaja. Tai sitten tervehtii tain tätä "normaalia" ihmistä.
Siinä vaiheessa kun kaivaa itse maksukorttinsa ostostensa hoitamiseen, tajuavat yleensä oman tyhmyytensä.
Joskus kun menen terveen ystävän kanssa ostoksille, olkoon kyse esim. autoista tai viihde-elektroniikasta, tuotetta esitellään ja keskustelu käydään terveen kanssa vaikka alussa olisikin tehty selväksi että ostaja ja maksaja olen minä. Olen usein tehnyt niin että olen antanut myyjän vetää shownsa ja jos hän ei ole tiennyt jotain asiaa tai on kertonut virheellisyyksiä olen häntä sivusta ystävällisesti auttanut ja lopuksi "tyrmännyt" hänet mitä todellisuudessa ollaan ostamassa mikä hänen äsken kertomassaan oli palturia ja kuka tässä todella on ostaja. Usein häpeän oikein aistii ja huonon omantuntoni vaimennan sillä että toivottavasti hän oppi jotain ja osaa hoitaa tilanteen seuraavalla kerralla paremmin.
Harvoinhan tuota loppujen lopuksi tapahtuu ja yleensä palvelu on erittäin hyvää. Uskoisin että siinä mielessä vammaisuudesta voi olla jopa hyötyä...
Sortoa on sekin, että joskus olen joutunut tilanteeseen, jossa on jonkun toisen sana minun sanaani vastaan. Arvatkaa kuka silloin on oikeassa, vaikka olisikin todistettavasti väärässä: Terve-henkilö. Vähältä piti taannoin, ettei minulle alettu syöttää ihan väärän ihmisen lääkkeitä. Kun ilmoitin etten ala niitä popsia, sillä ne eivät ole minun, alkoi hoitaja inttää ja asia piti tarkistaa monen mutkan kautta. Jälleen ulkoinen olemus teki minusta epäuskottavan. Ymmärrän, että asia piti tarkistaa, mutta oliko se pakko sanoa ennen tarkistamista, että:"Kyllä ne on sinun lääkkeesi, ei niisä mitään virhettä ole tullut, niele pois vain" (huom! Olivat muuten sydämen vajaatoimintaan tarkoitettuja ja itselläni ei vikaa sydämessä). Pakko siis todistaa mitättömissäkin asioissa olevansa oikeassa, toisinaan.
Hyvä ystäväni sanoi minulle etten sovi yhteen erään henkilön kanssa ilman mitään kunnollista syytä ja asiasta olivat keskusteleet kaverini sisarukset keskenään.Ihmetyttää vaan että hyvä ystävä edes kehtaa mitään tommosta sanoa. Kun ei siinä omassakaan tekemisissä ole kehumista ja niistä en silti hänelle huomauttele.Jälkeenpäin sitten vielä sanoi että mun täytyy todistaa se "seurustelu" että sovimme yhteen ja menee hyvin.Sen jälkeen vaihtui ystävät kelle kerron mitään seurustelu juttuja. Yleensäkkään edes ystävien ei tarvitse puuttua toisten seurustelu asioihin jos kaikki on ok.