Tämä teksti taitaa olla melko sekava. Jos kuitenkin päätät lukea sen, niin luethan sen ajatuksella. Olisin siitä hyvin kiitollinen.
Pahoittelen mahdollisia kielioppivirheitä. Kärsin kielivaikeuksista.
#
Olen omasta mielestäni hyvin vastenmielinen ihminen ja suurimmaksi osaksi koen, etten ole ystävyyssuhteen arvoinen. Ja tietysti sitten menin ja ihastuin ihmiseen, joka on sosiaalinen ja jolla on laaja ystäväpiiri.
Jotenkin en kestä tätä tunnetta. Haluaisin niin paljon tutustua tuohon ihmiseen, mutta koen mahdollisuuteni nolliksi.
Varmaan moni ihmettelee, että miten se nyt voi olla ongelma minulle, jos vaikkapa mahdollisella kaveriehdokkaallani (eli ihastuksellani) olisi laaja ystävyyspiiri. Ei ehkä mikään, mutta minä saatan olla se ongelma, koska minulla sellaista kaveripiiriä ei ole olemassakaan luonteeni vuoksi. Ja ihminen, joka on aina ollut ihmisten ympäröivänä, varmasti kummaksuu kaltaistani henkilöä. "Että miten niin sulla ei ole ketään... kai sä nyt kesäisin konserteissa ja matkoilla käyt kavereides kanssa?"
Tiedättekös, miten vaikeaa mun oli vastata yhteen yksinkertaiseen kysymykseen tällä viikolla, jonka luokkalaiseni kysyi multa (kun tehtiin yhdessä ryhmätyötä). Se kysy multa: "Mitä sä aiot tehdä kesälomalla?"
Mietin ties kuinka kauan eri vaihtoehtoja ja päädyin valehteluun: "Aion olla kavereideni kanssa, käyn heidän kanssaan Ruis Rockissa ensimmäistä kertaa ja olla töissä äidin työpaikalla."
Totuus on, että kesäni tulen viettämään yksin, ilman jännittävää tekemistä. Kuten aina. Säälittävää, ihan helvetin säälittävää. Mutta uhriksi en aio heittäytyä kuitenkaan, vaikka vihaankin itseäni ja elämääni. Ujouteni ja arkuus ihmisiä kohtaan ON PILANNUT KAIKEN. Voisin mennäkin yksin vaikkapa Ruis Rockiin, mutta koska, no... sosiaalisten tilanteiden pelko, v i t t u.
Oon tässä miettinyt, että miten tämä ihastuksen kohteeni "Otto", jolla on laaja ystäväpiiri (ja 400 kaveria facebookissa) mahtaisi OIKEASTI ajatella tai reagoida kuullessaan minulta, että minulla on yksi kaveri nimeltä "Anna" (jota tapaan ja olen kontaktissa 1-3 kertaa vuodessa) ja yksi nettikaveri (jolle kirjoittelen 1-4 kertaa kuukaudessa sähköpostiviestejä). Että olen yksinäinen ja ettei minulla ole ystäviä.
Olen vasta hiljalleen alkanut pitämään hiukan enemmän yhteyttä kaveriini Annaan, mutta hänellä ei ole usein aikaa minulle töiden tai tapahtumien vuoksi. Anna on hyvin samanlainen kuin tuo Otto ainakin sosiaaliselta temperamentiltaan. Annalla on laaja ystäväpiiri, vauhdikas sosiaalinen elämä ja myös laaja facebook-kaveripiiri (300-500 kaveria). Saa nähdä, kariutuuko kaverisuhteeni Annaan vaiko ei. Emme ole kovin läheisiä, mutta yhteistä historiaa löytyy juurikin kouluajoilta useita vuosia. Vain se yhdistää meitä. Luulen, että Annalla on paljon kaltaisiani kavereita, joita hän tapaa muutaman kerran vuodessa... mutta varmasti suurimmalla osalla näistä kavereista on myös oma laaja sosiaalinen verkostonsa, joten ovat myös tyytyväisiä siihen, että he tapailevat Annaa myös harvemmin.
Toivottavasti ei mennyt ihan sekavaksi yllä oleva tekstini. Tietenkään en tiedä, mikä se lopullinen totuus on noissa Annan ystävyysjutuissa.
Mulla ei ole facebookkia, mutta kokeilin sitä vuosi sitten kuukauden ajan. Ei ollut mun juttu. Hävetti jotenkin, kun oli vain viisi ihmistä kaverilistallani (sisarukset, äiti ja Anna). Tuntuu, että facebook on tarkoitettu nostamaan kusta päähän; eli mitä enemmän on facebook-kavereita, sen parempi ihminen on. Mutta nyt vain yleistän, joten älkää ottako tätä itseenne.
Pahoittelen mahdollisia kielioppivirheitä. Kärsin kielivaikeuksista.
#
Olen omasta mielestäni hyvin vastenmielinen ihminen ja suurimmaksi osaksi koen, etten ole ystävyyssuhteen arvoinen. Ja tietysti sitten menin ja ihastuin ihmiseen, joka on sosiaalinen ja jolla on laaja ystäväpiiri.
Jotenkin en kestä tätä tunnetta. Haluaisin niin paljon tutustua tuohon ihmiseen, mutta koen mahdollisuuteni nolliksi.
Varmaan moni ihmettelee, että miten se nyt voi olla ongelma minulle, jos vaikkapa mahdollisella kaveriehdokkaallani (eli ihastuksellani) olisi laaja ystävyyspiiri. Ei ehkä mikään, mutta minä saatan olla se ongelma, koska minulla sellaista kaveripiiriä ei ole olemassakaan luonteeni vuoksi. Ja ihminen, joka on aina ollut ihmisten ympäröivänä, varmasti kummaksuu kaltaistani henkilöä. "Että miten niin sulla ei ole ketään... kai sä nyt kesäisin konserteissa ja matkoilla käyt kavereides kanssa?"
Tiedättekös, miten vaikeaa mun oli vastata yhteen yksinkertaiseen kysymykseen tällä viikolla, jonka luokkalaiseni kysyi multa (kun tehtiin yhdessä ryhmätyötä). Se kysy multa: "Mitä sä aiot tehdä kesälomalla?"
Mietin ties kuinka kauan eri vaihtoehtoja ja päädyin valehteluun: "Aion olla kavereideni kanssa, käyn heidän kanssaan Ruis Rockissa ensimmäistä kertaa ja olla töissä äidin työpaikalla."
Totuus on, että kesäni tulen viettämään yksin, ilman jännittävää tekemistä. Kuten aina. Säälittävää, ihan helvetin säälittävää. Mutta uhriksi en aio heittäytyä kuitenkaan, vaikka vihaankin itseäni ja elämääni. Ujouteni ja arkuus ihmisiä kohtaan ON PILANNUT KAIKEN. Voisin mennäkin yksin vaikkapa Ruis Rockiin, mutta koska, no... sosiaalisten tilanteiden pelko, v i t t u.
Oon tässä miettinyt, että miten tämä ihastuksen kohteeni "Otto", jolla on laaja ystäväpiiri (ja 400 kaveria facebookissa) mahtaisi OIKEASTI ajatella tai reagoida kuullessaan minulta, että minulla on yksi kaveri nimeltä "Anna" (jota tapaan ja olen kontaktissa 1-3 kertaa vuodessa) ja yksi nettikaveri (jolle kirjoittelen 1-4 kertaa kuukaudessa sähköpostiviestejä). Että olen yksinäinen ja ettei minulla ole ystäviä.
Olen vasta hiljalleen alkanut pitämään hiukan enemmän yhteyttä kaveriini Annaan, mutta hänellä ei ole usein aikaa minulle töiden tai tapahtumien vuoksi. Anna on hyvin samanlainen kuin tuo Otto ainakin sosiaaliselta temperamentiltaan. Annalla on laaja ystäväpiiri, vauhdikas sosiaalinen elämä ja myös laaja facebook-kaveripiiri (300-500 kaveria). Saa nähdä, kariutuuko kaverisuhteeni Annaan vaiko ei. Emme ole kovin läheisiä, mutta yhteistä historiaa löytyy juurikin kouluajoilta useita vuosia. Vain se yhdistää meitä. Luulen, että Annalla on paljon kaltaisiani kavereita, joita hän tapaa muutaman kerran vuodessa... mutta varmasti suurimmalla osalla näistä kavereista on myös oma laaja sosiaalinen verkostonsa, joten ovat myös tyytyväisiä siihen, että he tapailevat Annaa myös harvemmin.
Toivottavasti ei mennyt ihan sekavaksi yllä oleva tekstini. Tietenkään en tiedä, mikä se lopullinen totuus on noissa Annan ystävyysjutuissa.
Mulla ei ole facebookkia, mutta kokeilin sitä vuosi sitten kuukauden ajan. Ei ollut mun juttu. Hävetti jotenkin, kun oli vain viisi ihmistä kaverilistallani (sisarukset, äiti ja Anna). Tuntuu, että facebook on tarkoitettu nostamaan kusta päähän; eli mitä enemmän on facebook-kavereita, sen parempi ihminen on. Mutta nyt vain yleistän, joten älkää ottako tätä itseenne.
Vastaukset 2
Vanhimmat
JATKOA
#
Koen itseni hyvin säälittäväksi ja vialliseksi ihmiseksi. Olen kiinnostunut tästä Otosta, vaikka olen monta kertaa yrittänyt lakkauttaa tunteeni häntä kohtaan. En vain pysty. Näen häntä joka koulupäivä kaveriporukkansa kanssa. Hänen luokseen on miltei mahdotonta lähteä juttelemaan, kun hän ei ole koskaan yksin. Vain pari kertaa olen nähnyt hänet yksin tämän vuoden aikana hetken aikaa, vaikkapa välitunnilla kävelemässä yksin pitkin käytävää jonnekin toiseen luokkaan. Hän on hyvin sosiaalinen, puhelias, hauska ja ihmisläheinen persoona eli hän tulee helposti toimeen ihmisten kanssa ja viihtyy paljon ihmisten seurassa. Ja muut taas viihtyvät myös hänen seurassaan. Mun pelkona on juurikin se, etten ole hänen kaltaisensa ja siksi emme voisi koskaan olla kavereita. Olen hyvin hiljainen ja karttelen paljon vieraita ihmisiä pelkojeni vuoksi. Mulla on sos. tilanteiden pelko ja käyn terapiassa sen takia... olen käynyt jo vuoden ja siitä ei ole ollut apua. Terapiamuoto on sitten varmaan väärä(?). Omaan myös itsetuhoisia ajatuksia, mutta en tietenkään menisi näistä hänelle mitään kertomaan.
Olen siis hiljainen ja vältteevä vieraiden ihmisten seurassa, mutta kuitenkin saadessani aikaa kaverisuhteen luomisessa muutun paljon puhealiaammaksi ja sosiaalisemmaksi. Uskallan kyllä olla rohkea ja sosiaalinen, mutta se vaatii jostain syystä niin tuhottoman paljon aikaa. En ymmärrä, miksi en voi suoraan olla sellainen. Että miksi ensin pitää kuukaudet päivät sössöttää, täristä ja punastella, ennenkuin uskallan avata sanaisen arkkuni ja olla rohkea sitten puolen vuoden päästä tutustumisesta.
Kuulostan omiin korviini juuri sellaiselta ihmiseltä, jonka kanssa ei kannata lähteä muodostamaan kaverisuhdetta. Kuinka moni oikeasti jaksaa odottaa, että muutun hissukasta puheliaaksi? Olen "liian hiljainen, mielenterveysongelmainen ja liian tylsä". Ihmiset varmaan luulevat, että muutun hulluksi takertujaksi, koska olen paljon yksinäni. Ja voin sanoa, etten todellakaan muutu: minusta ihmissuhteissa on kyse vuorovaikutuksesta, antamisesta ja vastaanottamisesta. Eli ei todellakaan toisen ihmisen omistamisesta. En ole mustasukkainenkaan ja tällä Otolla on paljon naispuolisia ystäviä. En koe heitä uhaksi (ja miksi ihmeessä kokisin - no, kaipa tää oli pakko kirjoittaa ylös).
En ole puhunut hänelle ja olen jopa miettinyt, että jospa jättäisinkin vain puhumatta. Jotenkin näen, että koko juttu menisi kahdella tavalla, jos yrittäisin tutustua häneen.
A.
Menen puhumaan hänelle -> häntä ei kiinnosta, kun huomaa, etten anna hyvää ensivaikutelmaa (koska en ole verbaalisesti lahjakas, vitsaile ja ole karismaattisen kauniin viehättävä)
B.
Menen puhumaan hänelle -> hän juttelee takaisin -> rupeamme moikkailemaan ja juttelemaan enemmän koulun käytävillä -> rentoudun enemmän hänen seurassaan ja uskallan olla itseni hänen kanssaan -> en enää pelkää sosialisoida hänen kanssaan -> alamme olla paljon saman ruokapöydän äärellä koulun ruokalassa -> ruokapöydässä tutustun hänen moniin kavereihinsa, ainakin nimeltä -> pikkuhiljaa hänen kaverinsa ihmettelevät, miksi juttelen paljon hänen seurassaan, mutta olen ihan mykkä heidän seurassa (he tulkitsevat hiljaisuuteni töykeydeksi ja ylimielisyykseksi) -> hänen kaverinsa alkavat varovasti vihjailemaan tai kysymään suoraan, että miksi olet tuollaisen kaveri -> vihjailua tapahtuu useammin -> hän tuntee olonsa painostetuksi ja lopulta päättää, että lakkauttaa kaverisuhteen kanssani, koska hyötyy siitä enemmän -> hän jatkaa elämäänsä kavereidensa kanssa, minä jään yksin.
Minusta et vaikuta vastenmieliseltä ihmiseltä. Vaikutat pohtivalta, älykkäältä ja herkältä persoonalta, ja uskonkin esimerkiksi meidän persoonamme olisivat niin yhteensopivat, että toisenlaisissa olosuhteissa olisimme hyvinkin voineet olla kavereita.
En näe puheliaisuutta tai sen puutetta kavereiden hankkimisen esteenä. Onhan kuitenkin niin, että jos persoonat kohtaavat, myös puheenaiheita alkaa löytymään.
Ja niin, Facebook-kavereiden määrä ei ole mikään ihmisarvon mittari. Kuten arkisessakin elämässä, toisilla kavereita on enemmän, toisilla vähemmän.
Aah, ihastuminen. Se voi olla mukavaa, se voi olla kurjaa. Jännittävää asiassa onkin, sitä et voi etukäteen tietää. Vaikka esitätkin kaksi eri vaihtoehtoa sille mitä voisi tapahtua, ja olet varmasti miettinyt myös useita muita, tosiasia on että et voi ennakolta tietää mitä tapahtuu. Kysymys onkin puhtaasta riskin ottamisesta. Joko otat riskin siitä, että "Otto" ei vastaa ihastumiseesi, tai mahdollisesti murehdit vielä vuosia myöhemminkin "mitä jos". En pysty neuvomaan sinua siinä, onko riskinottaminen viisasta. Siinä voi polttaa siipensä, mutta voi myös nousta korkeuksiin. Toivon sinulle kuitenkin rohkeutta ottaa selvää siitä, mitä elämä on sinun ja "Oton" välille juoninut.