Hitaat askeleet
silloilla
siltojen alla
metrotunneleissa ja
vanhan lehmuksen varjossa
vanhan lehmuksen varjossa
Kuuntele tuulta, rakkaani
Täällä me joskus kävelimme
nuorin ja eloisin askelin,
suut naurua tulvillaan
suut naurua tulvillaan
Kosketan kädellä raatihuoneentalon seinää,
kävelen edemmäs,
puun alle
Oksien havinassa huulillani
kosteat huulesi,
laitan silmät kiinni ja
hymyilen
ohikulkijoista piittaamatta
Nuori pari puistonpenkillä
siirtyy toiselle penkille,
kauemmas,
etteivät saisi minusta tartuntaa
Ajan kulumisesta,
surumielisestä rapistumisesta
joka kertoisi kaikille
jotka uskaltavat kuulla
minne olemme matkalla, rakkaani
yli huikaisevien lakeuksien ja vaikeakulkuisten
vuorten, yli siltojen ja
suurkaupungilta tuoksuvien metrotunneleiden
takaisin tänne, yksin
Hitain askelin takaisin tänne,
yksin
[Keski-ikäisen tunnelmointia. 14 05 12 puoli yhdentoista aikaan.]
silloilla
siltojen alla
metrotunneleissa ja
vanhan lehmuksen varjossa
vanhan lehmuksen varjossa
Kuuntele tuulta, rakkaani
Täällä me joskus kävelimme
nuorin ja eloisin askelin,
suut naurua tulvillaan
suut naurua tulvillaan
Kosketan kädellä raatihuoneentalon seinää,
kävelen edemmäs,
puun alle
Oksien havinassa huulillani
kosteat huulesi,
laitan silmät kiinni ja
hymyilen
ohikulkijoista piittaamatta
Nuori pari puistonpenkillä
siirtyy toiselle penkille,
kauemmas,
etteivät saisi minusta tartuntaa
Ajan kulumisesta,
surumielisestä rapistumisesta
joka kertoisi kaikille
jotka uskaltavat kuulla
minne olemme matkalla, rakkaani
yli huikaisevien lakeuksien ja vaikeakulkuisten
vuorten, yli siltojen ja
suurkaupungilta tuoksuvien metrotunneleiden
takaisin tänne, yksin
Hitain askelin takaisin tänne,
yksin
[Keski-ikäisen tunnelmointia. 14 05 12 puoli yhdentoista aikaan.]
Vastaukset 8
Vanhimmat
äitiparta, miellyttävää lukemista niinkuin ennenkin.
Tässä runossa kuultaa melankoolisuus kauniilla
tavallasi. Muistan että sinä kirjoitit yleensä ylipitkiä
runoja joita silloisella kielentaidollani (vai sanoisinko
taidottomuudellani) oli toisinaan (aika usein) vaikea seurata.
Näitä runojasi luen mielellelläni!
Kiitos Liona. Aina yhtä miellyttävää saada viestiä sinulta. Kiva nähdä että olet maisemissa, minulla on ollut taukoa...
Juu, ne ns. ylipitkät runot on oma lukunsa... kompleksista, moneenkin suuntaan häröilevää leikittelyä sanojen, niiden tuottamien tuntemusten ja assosisaatioiden kanssa... sitä genreä on ollut nyt vähempi. Ei se kokonaan ole poissa ja lyhyemmissä runoissakin voi olla samaa kikkailua mutta niissä se ei tule yhtä hyvin esiin, pidempi tyyli sopii paremmin vinoon kipuiluun, jossa on ironista ja itseironista hymyilyäni, kirjoittamisen tarkastelua ja parodiaa.
Kokonaisuutena ottaen tyylini on ehkä selkiytynyt. Enemmän runoutta kuin ilkikurista runouden tarkastelua. :)
Kiitos rohkaisusta. HYVÄÄ kevään jatkoa.
-parta
Tässä runossa oli sellaista, jota en vain lukenut, vaan elin. Se sai otteen tunteistani....
Lausetoistot "vanhan lehmuksen alla"..."suut naurua tulvillaan" toivat runoon aidon , hiljaisenkaihoisan, viivyttelevän muisteluntunnun, joka vaikutti .
Vain yhden kohdan muuttaisin: "laitan silmät kiinni"..jotenkin töksähti. En tiedä miksi. Itse olisin ehkä laittanut "suljen silmäni". No, pikku juttuhan tuo...runosi on hieno. Pitkästä aikaa jotakin, josta nautin. Kiitos.
Kiitos kommentista...
Myönnän että itsekin elin tunnelmaa... siinä on intiimiä henkilökohtaisuutta ainakin pohdintana ajan kulumisesta, kipunakin... vaikka kuvaus sinänsä ei ole täysin faktinen, omaelämäkerrallinen.
Runo syntyi muutamassa minuutissa ja en juurikaan hionut sitä sitten, rivitystä vähän korjasin ja pari sanamuotoa. Totta tuo mistä mainitset. Ehkä se voisi olla "hymyilen suljetuin silmin" tms.
HYVÄÄ kevään jatkoa.
Kuunnella tuulta..miettiä minne matkalla..
..aika kuluu..mekin tavallamme..
vaan vuorten ja siltojen yli kulkumme
väistämättä menee..
yksin et ole..laitan Enkelini..ja olenhan minäkin..
se nyt paljoa ole..vaan ystäväsi kuitenkin..
Kiitos runostasi..hiukka alavireinen..
vaan upea..
kiitti aitee..
aurinkoa viikonloppusi!!
Kiitos Onija. Aika kuluu ja - mekin tavallamme. Niin se on. Runo on surumielinen, melankolinen, ei kuitenkaan toivoton. Asioiden hetkellisyys ja elämän katoavaisuus ei ole pelkästään surullinen asia, se auttaa kiittämään hetkestä, tästä mitä nyt on. Tavallaan se on paradoksi, että elämän rikkauteen kuuluu sen katoavaisuus, kuluminen. Kaikessa kuitenkin toivo että tärkein, rakkaus - sen puhtain, alkuperäisin muoto - jota inhimillisessä(kin) rakkaudessamme saamme kuin aavistukselta kokea, kun uskallamme rakastaa pyyteettä, itsemme antaen ja toiselta vaatimatta - ei katoa. Se on taivaassa ikuisesti pysyvä, sieltä joskus maan päälle elämämme kirkkaisiin pisaroihin, myös kyynelpisaroihin heijastuva. Kaikki arvokas ja kaunein on sittenkin tallella - myös kipumme keskellä: kaihoisana, mutta kauniina sointina. Kiitollisuutena elämästä...
>se nyt paljoa ole..vaan ystäväsi kuitenkin<
Se on riittävästi Onija. Se on paljon. Kiitos sinulle ja HYVÄÄ kevään jatkoa.
Auringon kultasäteitä myös sinun viikonloppuun.
-parta
Riittävästi..paljon..miten sanoisin oikein
..niin melankoliasta en paljoa piittaa..vaan
se tahtoo tulla aina mukaan..tuo sinun pohtiva elämäntapasi..
rikkaus..katoavaisuus..pisti miettimään..paradoksiaako kaikki..
..ehkä jossain vaiheessa..vaan kuten sanot kauniisti..
pyyteettä..itsemme antaen...vaatimatta mitään..
..eipä ole sanomista eikä lisäämistä
olen iloinen ystävyydestämme..Se on PALJON!!
Olipas todella mahtavaa muistelointia..
tuo loppu oli aivan loistava !
´Hitain askelin takaisin tänne´
se kosketti..
Kiitän ait...