Syvästä narkoosista heräsi alikersantti Eino Hukka.
Kuin usvan takaa, hymyili hänelle kaunis lottatyttö, Maire Kirjavainen. Kuten hän myöhemmin esittäytyi.
Eetterihumalastaan huolimatta, Eino ojensi kätensä tämän ihanan enkelin puoleen.
Vain huomatakseen että hänen oikea kätensä puuttui.
Eino tarttui hädissään tyhjään hihaansa.
- Alikersantin ei pidä olla huolissaan purki Maire tuntojaan.
- Teille vain nyt kävi näin.
- Mutta missä on autoni. Kaunis Alfa- Romeoni?
Karjui lähetti sängyn pohjalta.
- Jos tarkoitatte sitä valkoiseksi sudittua koslaa, se on sairaalan takapihalla, jos siitä edes autoa tulee, toimitti Maire.
- Mutta nyt unta kuulaan, että paranette.
Vähitellen talvi muuttui kevääksi, ja Einon tynkä parani.
Auringon noustessa yhä korkeammalle, rampa Eino yritti vähitellen korjata yhdellä kädellään vanhaa Alfaa käyttökuntoon. Jotenkin hän siinä onnistuikin.
Mutta mikä tärkeintä, rakkaus syttyi ja syveni.
Mairen ja Einon läheisyys oli merkillepantavaa.
Eikä sairaalan sotilaslääkäri sokea ollut hänkään.
Huhtikuun lopussa -44 sai Eino vihdoin luvan siirtyä ambulanssin kera vihdoin Viipuriin.
Molemmat autot olivat huolella valkoiseksi maalattuja, katossa ja sivuissa punainen risti.
Maire siveli pienillä käsillään Einon arpeutuneita poskia, sekä vaihtoi auton vaihteita. Mitenpä yksikätinen olisi siihen pystynytkään...
Yhdessä mietitittiin sodan lopppumista, ynnä lapsia ja perheen perustamista.
Kilometrit taittuivat kuin huomaamatta.
30- luvun alussa valmistettu vanha ambulanssi toi kolmea sotasokeaa kohti valoa, tai ainakin siviilielämää.
Mutta mutkan takana odotti kuolema.
Stalinin Punaisen Prikaatin joukkueenjohtaja hymysi siellä teräshampain.
Jo kolmesta kylästä he olivat ampuneet viisi mummoa ja koiran. Raportissa luonnollisesti prikaati ja sotilastukikohta.
Kuin usvan takaa, hymyili hänelle kaunis lottatyttö, Maire Kirjavainen. Kuten hän myöhemmin esittäytyi.
Eetterihumalastaan huolimatta, Eino ojensi kätensä tämän ihanan enkelin puoleen.
Vain huomatakseen että hänen oikea kätensä puuttui.
Eino tarttui hädissään tyhjään hihaansa.
- Alikersantin ei pidä olla huolissaan purki Maire tuntojaan.
- Teille vain nyt kävi näin.
- Mutta missä on autoni. Kaunis Alfa- Romeoni?
Karjui lähetti sängyn pohjalta.
- Jos tarkoitatte sitä valkoiseksi sudittua koslaa, se on sairaalan takapihalla, jos siitä edes autoa tulee, toimitti Maire.
- Mutta nyt unta kuulaan, että paranette.
Vähitellen talvi muuttui kevääksi, ja Einon tynkä parani.
Auringon noustessa yhä korkeammalle, rampa Eino yritti vähitellen korjata yhdellä kädellään vanhaa Alfaa käyttökuntoon. Jotenkin hän siinä onnistuikin.
Mutta mikä tärkeintä, rakkaus syttyi ja syveni.
Mairen ja Einon läheisyys oli merkillepantavaa.
Eikä sairaalan sotilaslääkäri sokea ollut hänkään.
Huhtikuun lopussa -44 sai Eino vihdoin luvan siirtyä ambulanssin kera vihdoin Viipuriin.
Molemmat autot olivat huolella valkoiseksi maalattuja, katossa ja sivuissa punainen risti.
Maire siveli pienillä käsillään Einon arpeutuneita poskia, sekä vaihtoi auton vaihteita. Mitenpä yksikätinen olisi siihen pystynytkään...
Yhdessä mietitittiin sodan lopppumista, ynnä lapsia ja perheen perustamista.
Kilometrit taittuivat kuin huomaamatta.
30- luvun alussa valmistettu vanha ambulanssi toi kolmea sotasokeaa kohti valoa, tai ainakin siviilielämää.
Mutta mutkan takana odotti kuolema.
Stalinin Punaisen Prikaatin joukkueenjohtaja hymysi siellä teräshampain.
Jo kolmesta kylästä he olivat ampuneet viisi mummoa ja koiran. Raportissa luonnollisesti prikaati ja sotilastukikohta.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Tullessa kohdalle, avasivat uljaat partisaanit tulen. Kuin unessa näki yksikätinen alikersantti tuulilasin tikkaantuvan hajalle, kuin morsionsa pään. Puoli sekuntia myöhemmin herpaantui hänenkin kätensä ote ikiajoiksi Alfan ratista.
Auto suistui ojaan, kuin sitä seuraava ambulanssikin.
Sankarilliset partisaanisotilaat viimeistelivät käsikranaatiilla sokeiden tuskat.
Punaisen tähden ojensi heille itse punaeversti Antikainen Sorokassa.
Vanhimmat sankarit elävät heistä edelleen, kansan syvän kunnioituksen kera.
Itse asiassa ne yhäkin elävät partasienet ovat niitä nuorimpia sankareita, nyt joskin jo ikämiehiä.
Jotenkin en voinut välttyä ajatukselta, että Saarelan ohjaama Rukajärven tie on nähty. Siinähän kuvattiin tyypillinen "partisaanien" isku, jossa tuhottiin vihollisen kuormasto ja raskaasti aseistettu taisteluosasto eli lavallinen haavoittuneita ja muutama lotta.
Erikoinen asia sinänsä tämä partisaani-juttu. Oikeat partisaanithan olivat vihollisen alueelle jääneitä vastarintamiehiä ja naisia. Ryhmät koostuivat taisteluosastoistaan eksyneistä sotilaista sekä vastarintaan nousseista siviileistä.
Suomalaiskyliä ja mm. sairaskuljetuksia tuhonneet "partisaanit" olivat venäläisiä sotilaita, siis hyökkääjiä, jotka toimivat suomalaisten rintamalinjan.
He olivat selkeästi desantteja. Kuka heitä keksi alkaa kutsua partisaaneiksi? Suomalaiset vai venäläiset? Partisaani-nimitys tarjoaa täysin ansiotonta glooriaa näille sotarikollisille.
Rukajärven tiestä vielä sen verran, että kyseessähän on Antti Tuurin taltioima tosipohjainen kertomus majuri Pentti Perttulin kiväärijoukkueen kierroksesta Lieksajärven ympäri jatkosodan ensimmäisinä päivinä.
(Ei tämä nyt enää oikein Alfa Romeoihin liity, mutta alfismi on monimuotoinen ismi. Minullakin on Tuntematon ja Kollaa kestää samalla hyllyllä Alfa Romeo Owners Biblen kanssa.)
Sodan jälkeen Agronomi Perttuli uhrasi aikaansa mm. suomalaisen sokerijuurikkaan viljelyn ja sokeriteollisuuden edistäjänä. Elämäntyö on vaakalaudalla, sillä komission esityksen mukaan toteutuessaan EU:n sokeriuudistus lopettaa juurikkaan viljelyn ja sokeriteollisuuden Suomesta muutamassa vuodessa. (Asia saatetaan päättää jo tällä viikolla.)
Maanviljelysneuvoksen tittelillä palkittu Perttuli viettää harvinaisen hyvin ansaittuja eläkepäiviään Kanta-Hämeessä ja on vapaaherranpäivillään osallistunut mm. Lopella sijaitsevan Marskin majan toiminnan tukemiseen tavalla, josta kenraali Lauri Sutela on esittänyt eriävän mielipiteensä.
Perttuli nimittäin innostui selvittämään yksityiskohtaisesti marskin ryypyn tarinaa.
Marsalkan metsästysmajayhdistykselle Perttuli teki 10-sivuisen esityksen ryypystä 1988.
"Siitä se sekamelska alkoi. Perttuli haastatteli vanhoja tarjoilijoita ja muita, joiden muisti ei enää toiminut tai he eivät tienneet asiaa", on Sutela sanonut.
Siinähän saavat vanhat sotaratsut napsia snapsia ja arvuutella toisiltaan, kenen resepti on oikea. Suokaamme se heille, kunnian miehille.
Eihän tämäkään mikään oikea Alfa- juttu ole.
Tuleepahan joskus hönöpäissään muisteltua näitä sotiemme veteraaneja. Ansaitusti.
Isältäni sota vei kaksi veljeä, ja kolmas 86 vuotias, on heittäytynyt täysin umpimieliseksi ja muistamattomaksi kaikesta sotaan liittyvästä.
Joskus, tivatessani, suostui sentään sanomaan että viimeistään Lapin sota vei viimeisetkin muisteluhalut. Rujot arvet hänen kasvoillaan eivät laita enempää kyselemäänkään.
Lapsena totuin näkemään paljon näitä sotiemme runtelemia miehiä. Yksikätisiä, invalidimopolla ajelevia sekä silmäpuolia miehiä.
Vähiin ovat heidän rivinsä harvenneet.
Taitaa olla suurin osa jo siellä Taivaallisissa Sotajoukoissa. Reservikomppaniassa tietenkin.
Etupäässä hamusimme rekkareita. Erilaisia.
Neliöity ruutuvihko kului käsissämme. Valitettavasti polyt heittivät syystäkin, päällekin meille pöly-ketun.
Siihen aikaan aikuiset miehet pitivät arkisin lakkia.
xxx
zzz
BBBBB
Se vaan jaksaa. Nostan hattuani.