Mua ahdistaa ihan hirveesti... koko ajan. Mulla on sellainen kamala tunne tuolla sisällä. Siitä asti, kun se tyttö jätti mut n.3 viikkoa sitten. Se kaiketi tapailee jo jotakin toista. En tiedä, ovat kuulemma vain kavereita, mutta pelkään koko ajan, että menetän hänet. Mutta minähän olen jo menettänyt! Mistä tämä inhottava toivon kipinä, joka saa minut voimaan pahoin? Kauanko tätä kestää?
Miten eroon ahdistuksesta?
Epätoivoinen
151671
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 15
Vanhimmat
senkin.Itse olen heterotyttö mutta kauheata on joutua jätetyksi.Ajattele:"tauti" on pahimmillaan juuri ENNEN parantumista.
Voimia ahdinkoosi täältä Kuopiosta!
Ajattelen sinua päivittäin nyt!
Kannattaisikohan sinuan hakeutua ammattiauttajan juttusille? Jos se ei ole mahdollista, voisitko jutella asioistasi jonkun luotettavan ihmisen kanssa? Myös tällä palstalla voi keskustella tästäkin aiheesta, mutta voi olla, ettei se riitä poistamaan ahdistusta. Tiedän, että tuo kuvaamasi olotila on ihan hirveä, sillä itsellänikin on ollut joskus samanlaista. Onneksi minä saatoin jutella "jättäjän" itsensä kanssa asioista niin pitkään, että lopulta tajusin, että oli hyvä, että tulin jätetyksi, vaikka tuntui että sittenkin liian myöhään... En sano, että parempi olisi, että emme olisi tavanneet ollenkaan, sillä tuo kokemus opetti minulle sen, miten sokeaa voi rakkaus olla! Ihastumisen ensihuumassa sitä ei näe tai ei halua nähdä toisessa mitään vikoja, ja totuus on kuitenkin se, mikä pitää kohdata, sillä eihän pilvilinnoissa ja unelmissa voi kuitekaan elää loputtomiin.
Ihan omassa perheessä. Keskustelumme jälkeen tunnen aina olevani voimaa täynnä, mutta kun ilta sitten taas hiipii huoneeseen, enkä saa unta... mietin, mitä tyttöni tekee nyt, mitä hän tekee huomenna... mitä teimme yhdessä, mitä olisimme voineet tehdä... Niin tuskallista. Olen häneen vieläkin (noin 2v:n seurustelun jälkeen) älyttömän rakastunut. Tuntuu, etten ikinä voisi tuntea näin ketään kohtaan... kurjaa. Sitäpaitsi tämä tuskani näkyy jo koko olemuksessani. Painokin on pudonnut monta kiloa, mikä ei ole lainkaan hyvä juttu, sillä olin hoikka jo aiemminkin. En vain pysty syömään. Eikö tähän tosiaan auta muu kuin aika?
Kyllähän se varmaan tuntuu alussa siltä, ettei sydänsuruun auta aika, puhuminen eikä mikään muukaan, sillä eiväthän ne tuo menetettyä rakasta takaisin, ja sitähän sitä kuitenkin toivoo. Mutta eihän se taida olla ihan tottakaan olla, ettei mikään auta, sillä ei sitä pahinta erontuskaa kuitenkaan kestä ikuisesti. Jokainen varmaan selviää ennemmin tai myöhemmin, vaikka ero jättääkin jälkensä. Surun läpikäytyään ihminen huomaa usein sen, mitä ei ole aiemmin huomannut, että elämä jatkuu kuitenkin, vaikka ei ihan samanlaisena kuin toisen kanssa.
Usein elämään tulee tilaa uudelle ihmiselle, uudelle rakkaudelle, jossakin vaiheessa, mutta ei vielä. Kai sitä mennyttä suhdetta pitää käydä läpi omassa mielessä vielä aika pitkään, ennen kuin sen hyväksyy, että rakkaus elää enää vain muistoissa. Vaikka itse rakastaisikin toista edelleen, niin jos hän ei kuitenkaan ole konkreettisesti läsnä, niin hyvistä muistoista voi saada lohtua. Eihän rakkaus sillä tavoin koskaan katoa, että mennytkään rakkaus menettäisi kokonaan merkityksensä. Se elää muistoissa ja mielikuvissa. Se on tehnyt sinusta sitä mitä sinä olet. Se on osa sinua.
Pysähdyin viestisi äärelle ja yritin kirjoittaa. Ei tullut sanoja, tuska kaukaa muistoista ehti hipaista. Palasin viestiin takaisin ja haluan sanoa, että kaiken myötätuntonnon saat, vuorenvarmasti. En viitsi sanoa, kauanko minulta meni, saatat suotta masentua lisää (toinen ero oli paljon helpompi). Jos sinulla on kavereita, joille voit puhua tästä, niin puhu, puhu. Kyläile, käy leffoissa, lue, hanki muuta ajateltavaa - vaikka todennäköisesti olet tapahtumissa mukana vain osittain, silti. Voimia. Kyllä se pahin joskus katoaa, kuin myös se, mikä oli parasta: rakkaus nykyiseen exääsi. On muitakin.
..minulla olisi nyt oikeat sanat, jotka tähän kirjoittaisin, niin tekisin sen.
Mutta ei minulla ole.
Hmm..
Voisit kokeilla kirjoittaa listaa. Yksi hyvä asia vastaan yksi huono asia siitä, jos palaisitte yhteen.
Tämän listan jälkeen kirjoita, yksi hyvä asia vastaan yksi huono asia, jos ette enää palaa yhteen.
Pistä lista johonkin lukolliseen lippaaseen ja toista sama viikon ajan. Laita listoihin päivämäärät.
Lue listoja seuraavana viikkona ja heitä sitten pois, kun et enää niitä tarvitse.
Mitä hyvää tästä seuraa, en tiedä, mutta tämä tuli vaan mieleen.
Niele ylpeytesi ja hurmaa hänet uudemman kerran.
Voi olla että tulee turpaan vielä enemmän, mutta sittenhän sun ei tarvitse enää jossitella toivon kipininöillä, vaan homma on sitä myöten selvä ja olette molemmat saaneet toisistanne tarpeeksenne.
Voi olla huono neuvo, päätä itse. Saattaa olla että onni on potkaissut sua rankemman kerran, nyt tuntuu vain kipu.
..onnistuu se uudelleen hurmaaminen, joskus ei.
Joskus tilanne vain pahenee, jos yrittää väkisin.
Olen usein miettinyt, miten samankaltaiset tarinat voivat saadakin niin monia erilaisia loppuja. Kaikkihan on siitä kiinni, ketkä kaksi ihmistä ovat tarinan henkilöinä. Onko siinä sitten paljonkin mukana sattumaa, tiedä häntä.
Eiköhän tämä tästä. Antaa ajan nyt kulua. Päivä päivältä tulen varmemmaksi siitä, että elämä jatkuu ilman häntä. Ajattelen, että ehkä se ei sitten ollutkaan tosirakkautta. Jos "sen oikean" voi kohdata vain kerran elämässä, ja tämä nainen oli sitä minulle, meidän tiemme kohtaavat vielä. Mikäli eivät, nielen niin karvaan tappioni ja totean, ettei hän ollut minua varten. Vain aito rakkaus on todella tavoittelun ja surun arvoista. Ja lopulta rakkaus voittaa. Näin uskon. Jos hän sydämessään kokee meillä olleen jotain sellaista, mitä hän ei voi saavuttaa kenenkään muun kanssa, hän antaa minulle uuden tilaisuuden. Päivä kerrallaan. En yritä jouduttaa kohtaloa. Tällä hetkellä voin vain odottaa ja katsoa. Tavallaan tilanne on kiusallinen, sillä en voi mennä varsinaisesti eteenpäinkään. Kun vain tietäisin, mitä hän sydämessään tuntee. Hän tietää kyllä, että minä odotan ja minä rakastan.
jos sinulla on mahdollisuus tehdä jotain uutta ja tavoistasi poikkeavaa jonkun uuden ihmisen (en tarkoita uutta ihastusta)kanssa, käytä tilaisuus. voimia sinulle. olen itse kokenut saman.
Minut on jätetty juuri kolme päivää sitten. Ehdimme olla vuoden yhdessä ja en ole eläissäni ollut niin onnellinen kuin hänen kanssaan. Tiedän että hänkin oli todella onnellinen kanssani.
Nyt olen mieli lyötynä ja ahdistunut ja suruinen, etten tiedä miten selviän tästä. Olo on niin toivoton, että luulenkin näkeväni vain kauhean pahaa unta. Mutta totta tämä on, rakkaani on mennyt.. Joka paikkaan koskee ja tuntuu että henki lakkaa kohta kulkemasta. Kolmeen päivään en ole syönyt oikein mitään, enkä nukkunut juurikaan. Itken vain tai sitten makaan kuin jossain horrostilassa tuijottaen seiniä.
Rakkaani sanoi että puhutaan viikon päästä. Nyt mietin että voisiko meillä siltikin olla vielä toivoa, sillä ero muutenkin tuli niin yllättäen.
tiedänpä vain, että tästä viikosta tulee elämäni raskain.
Kaikki on tällä hetkellä niin pimeää, etten pysty edes etsimään valoa. En halua. En voi. Kaikki sanoo että elämä jatkuu, mutta minä en usko siihen. Ei minulla ole enää mitään syytä.
..lipuu hiljalleen iltaan ja yö ottaa sen tummenevaan syleilyynsä.
Puun latvat eivät liikahda. Yksikään lintu ei lennä ohi tummenevan taivaan.
Hän on mennyt.
Ohi kiitää sinen jossain kaukana lentokone, joka on aivan linnun kokoinen.
Se on keinotekoinen lintu! Mutta se lentää sittenkin.
Jos jaksan oikein kauan siristellä itkuisia silmiäni, niin näen myös sen oikean linnun.
Juuri nyt en jaksa, mutta ehkä huomenna.
Näillä sanoilla sinulle, Luna, yritä nukkua. Tuudita itsesi uneen. Muuta ei tarvita, ei vielä tänään!
Ja tässä puhuu nyt kokemus! Minä olen itsekin vuodattanut tälle palstalle tarinaa minusta ja rakkaastani, joka jätti minut miltei 2 vuoden mittaisen suhteen jälkeen kolme ja puoli viikkoa sitten. Hän oli henkisesti ihan loppu. Halusi olla yksin. Olin menettänyt toivoni yhteisen tulevaisuuden suhteen ja aloin juuri tottua siihen ajatukseen, kunnes hän kaksi päivää sitten sanoi minulle, että hän kaipaa minua. Se oli niin uskomatonta. Siinä hän sitten itki sylissäni ja sanoi, ettei ole toista samanlaista. Ilmeisesti hän oli noiden kolmen viikon aikana etsinyt itseään ja mahdollisesti toista ihmistä, joka kuitenkin sitten lopulta sai hänet ymmärtämään, että minä olen se ihminen häntä varten. Olen vieläkin ällistynyt. Rohkeutta sinulle ja voimia, ennen kaikkea. Älä heittäydy epätoivoiseksi vaan etsi sinäkin itseäsi, uusi harrastus ehkä? Ajattele niin, että jos se oli tosirakkautta, hän palaa kyllä luoksesi, ja jos hän ei palaa, ei se rakkaus ole tavoittelemisen ja suremisen arvoista. Tiedän, sinun on vaikea sisäistää näitä sanojani. Veihän se minultakin pari viikkoa. Anna asioiden vain kulkea omalla painollaan, kaikki menee kuitenkin lopulta niin, kun on tarkoitettu. Elämäsi valo palaa vielä, ja varmasti paljon kirkkaampana. Anna hänelle aikaa. Se on nyt tärkeintä. Ja ota sitä itsellesikin. =)
R
..siinä on absoluuttinen totuus. Niin yksilöitä olemme kaikki.
Noh, leikki sikseen, olen iloinen puolestasi!
...ei jää jäljelle,ja silti kaikki, puoli vuotta erosta ja joka päivä samaa tuskaa. Jokaisella kai oma aikansa ja tapansa päästä asian yli , joskus se ja joillekin jää vaihde päälle..kuten minulle on käynyt. Olen miettinyt ja pohtinut asioita.. mutta kaikki alkaa ja päättyy aina samaan. kaipuuseen. että joo näinkin, toinen menee eteepäin ja toinen taakse.