Olisi mukava tutustua ihmisiin, jotka kärsivät samasta sairaudesta kuin minä. Saisi ehkä uusia ajatuksia itselle, elämälle ja muutenkin uusiin ihmisiin on rikkaus tutustua. :)
Kerron hiukan itsestäni. En kerro ns. mitään onnistumis tarinaa, vaan eräänlaisen selviytymisen elämässä, jossa kuitenkin vielä riittää työtä.
Olen 25 vuotias mies. Diagonoosin sain noin vuosi sitten. Senkin monien sattumusten kautta. Nuoruuteni kului lähes siinä että söin masennuslääkkeitä vaikken erityisemmin miellä, että olen täyttänyt masennuksen kriteerejä eli noin 2 viikkoa pitäis tuntua samalta. Olen ollut ailahtelevainen ihminen kannustava, toverihekinen ja yltiöpositiivinen stemppari. Vastapainona tähän on ollut lähes aina synkkä, pessimistinen kyyninen surumielinen ihminen. Kaiken tämän kruunaa kiireen, tehokkuuden ja tuottavuuden tunne. Se tunne joka vei minut omalle tielleni. Kiireisyyden takia ajattelin nuorenpana, etten tule koskaan saamaan perhettä tai lapsia, koska olen niin huono ja epäonnistunut ihminen. Kuitenkin tähän tuli vasta tunne, että näytän tälle itsesäälin tunteelle. Siispä onnistuin hankkimaan perheen ja eronkin siinä kiireisyydessäni päälle. En sano, että pelkästään kiire teki minut isäksi. Tulihan siinä myös monia muita tunteita, mitä normaaleille ihmisille kuuluu. Rakkaus ihmistä kohtaan ja sen että rakastaa lapsia ja muutenkin oli tunne, että olin kypsä. Elämä kuitekin vei toisin erosin ja karkasin. Ehkä siihen oli muitakin syitä, mutta nuo olivat kai ne päällimmäiset. Tämän jälkeen rupesin kuitenkin kantamaan syyllisyyttä siitä että erosin ja sen että tunsin tunteen, että minussa on jotain vialla, kun sen yhden sekunnin olen maailman onnellisin ja muulloin epäonnistunein. Tämä opetti kai minut lopulta juomaa. Metsästin niitä "onnellisia" hetkiä baareista ja ties mistä jouttoloista, jossa ajoittain viihdyin sosiaalisena ihmisenä, mutta lopulta se alkoi syömään terveyttä. Osasin kuitenkin tässä vasta painona lähteä opiskelemaan ja toteuttamaan itseäni, että "saavuttaisin" jotain. Opiskelu ja vkl juominen onnistuivat suhteellisen hyvin, kunnes alko alkoi näyttelemään liian suurta osaa elämässä. Tuli ns. krapulapäiviä koulusta, josta kuitenkin syyllistin itseäni, niin suuresti, että psyyke alkoi jo pettää. Olin joka vkl menossa jossain ja tulin kaksi kertaa rikkinäisempänä kotiin. Tähän kierteeseen tuli hetkeksi muutos, kun pääsin opiskelujen oheen töihin. Kulutin energiaani työn tekoon ja nautin suuresti siitä, että osasin olla hyödyllinen, enkä pelkästään huono ihminen. Tein myös niinkin paljon, etten aina osannut pitää puoliani työvuorojen pituuksissa jne. Koin sen jotenkin nautittavaksi, että voin väsyttää itseni työllä, että minulla on joku kongkreettinen syy pahaan olooni. Työ jota tein oli kuitenkin määräaikainen ja työsuhde päättyi. Tämä romutti lopulta sitten maailmani täysin. Tuntuu sairaalta sanoa, mutta rakastin työtäni. Rakastin niin paljon, että tuntui kuin mut olisi hylätty ja jätetty yksin. Tämän havaittuani tajusin, että olen niin sairas, että en osaa rakastaa enää ihmistä vaan pelkästään työtä tai tekemistä. Lopulta ajauduin itsemurhan partaalle, mutta kohtalo puuttui peliin ja sain apua. Pääsin ajoissa hoitoon ja minulla todettiin lievä kaksisuuntainen mielialahäiriö. Lääkäri sanoi myös, että minua on jo monta vuotta lääkitty väärin masennuslääkkeillä, jotka aiheuttivat minulle mania tunteita ja tähän epätasaisuuden tunteeseen yritin lisäksi lääkitä itseäni alkoholilla ja paketti oli valmis.
Nykyään elän suht normaalia elämää. Lääkitys on pieni ja tunnetilat pysyvät hallinnassa. Tunnistan eritunne tilat itsessäni. Opiskelen ja ahkeroin taas. Saan olla myös isä lapsilleni. Tällä kertaa varvemmin ja kärsivällisemmin ja myös kerrankin itseäni myös kuunnellen. Osaan olla rakastava isä tytärtäni kohtaan, ainakin palautteesta päätellen :). Kuitenkin parantamista riittää monella saralla. En vieläkään ole päässyt oikein eroon peloistani esim. elämää kohtaan. En kai osaa sallia itselleni mitään varsinaisia tunteita, kuten rakastaa toista ihmistä jne, koska pelkään menneitä ja ns. "isoja tunteita". Lastani kohtaan rakkauden tunne helppo ilmaista, mutta jotain muuta ihmistä kohtaan vaikeaa, pelkään että ihmiset haluavat minulle pahaa. Tunne puoli ajattelee usein näin vaikka järki sanookin toista. Myös yksinäisyyden ja haikeuden tunne on yleistä, mutta sosiaalinen elämäni on terveempää ehkä ei enää niin sosiaalisena, mutta kuitenkin. En ole katkera menneille, koen että tässä piti vain käydä näin, jolloin minun tarinani syntyisi :)
Tuossa jotain tarinaa minusta. Toivoisin että löytyisi ihmisiä jotka kärsivät samasta sairaudesta ja ehkä voisi jakaa elämän kokemuksiaan ja nykyistä näkökantaansa elämään. Ehkä tämä avartaisi omiakin silmiäni ja toivottavasti minä myös voisin sinun.
tässä sähköpostini: [email protected]
Hyvää kevättä teille kaikille!
Kerron hiukan itsestäni. En kerro ns. mitään onnistumis tarinaa, vaan eräänlaisen selviytymisen elämässä, jossa kuitenkin vielä riittää työtä.
Olen 25 vuotias mies. Diagonoosin sain noin vuosi sitten. Senkin monien sattumusten kautta. Nuoruuteni kului lähes siinä että söin masennuslääkkeitä vaikken erityisemmin miellä, että olen täyttänyt masennuksen kriteerejä eli noin 2 viikkoa pitäis tuntua samalta. Olen ollut ailahtelevainen ihminen kannustava, toverihekinen ja yltiöpositiivinen stemppari. Vastapainona tähän on ollut lähes aina synkkä, pessimistinen kyyninen surumielinen ihminen. Kaiken tämän kruunaa kiireen, tehokkuuden ja tuottavuuden tunne. Se tunne joka vei minut omalle tielleni. Kiireisyyden takia ajattelin nuorenpana, etten tule koskaan saamaan perhettä tai lapsia, koska olen niin huono ja epäonnistunut ihminen. Kuitenkin tähän tuli vasta tunne, että näytän tälle itsesäälin tunteelle. Siispä onnistuin hankkimaan perheen ja eronkin siinä kiireisyydessäni päälle. En sano, että pelkästään kiire teki minut isäksi. Tulihan siinä myös monia muita tunteita, mitä normaaleille ihmisille kuuluu. Rakkaus ihmistä kohtaan ja sen että rakastaa lapsia ja muutenkin oli tunne, että olin kypsä. Elämä kuitekin vei toisin erosin ja karkasin. Ehkä siihen oli muitakin syitä, mutta nuo olivat kai ne päällimmäiset. Tämän jälkeen rupesin kuitenkin kantamaan syyllisyyttä siitä että erosin ja sen että tunsin tunteen, että minussa on jotain vialla, kun sen yhden sekunnin olen maailman onnellisin ja muulloin epäonnistunein. Tämä opetti kai minut lopulta juomaa. Metsästin niitä "onnellisia" hetkiä baareista ja ties mistä jouttoloista, jossa ajoittain viihdyin sosiaalisena ihmisenä, mutta lopulta se alkoi syömään terveyttä. Osasin kuitenkin tässä vasta painona lähteä opiskelemaan ja toteuttamaan itseäni, että "saavuttaisin" jotain. Opiskelu ja vkl juominen onnistuivat suhteellisen hyvin, kunnes alko alkoi näyttelemään liian suurta osaa elämässä. Tuli ns. krapulapäiviä koulusta, josta kuitenkin syyllistin itseäni, niin suuresti, että psyyke alkoi jo pettää. Olin joka vkl menossa jossain ja tulin kaksi kertaa rikkinäisempänä kotiin. Tähän kierteeseen tuli hetkeksi muutos, kun pääsin opiskelujen oheen töihin. Kulutin energiaani työn tekoon ja nautin suuresti siitä, että osasin olla hyödyllinen, enkä pelkästään huono ihminen. Tein myös niinkin paljon, etten aina osannut pitää puoliani työvuorojen pituuksissa jne. Koin sen jotenkin nautittavaksi, että voin väsyttää itseni työllä, että minulla on joku kongkreettinen syy pahaan olooni. Työ jota tein oli kuitenkin määräaikainen ja työsuhde päättyi. Tämä romutti lopulta sitten maailmani täysin. Tuntuu sairaalta sanoa, mutta rakastin työtäni. Rakastin niin paljon, että tuntui kuin mut olisi hylätty ja jätetty yksin. Tämän havaittuani tajusin, että olen niin sairas, että en osaa rakastaa enää ihmistä vaan pelkästään työtä tai tekemistä. Lopulta ajauduin itsemurhan partaalle, mutta kohtalo puuttui peliin ja sain apua. Pääsin ajoissa hoitoon ja minulla todettiin lievä kaksisuuntainen mielialahäiriö. Lääkäri sanoi myös, että minua on jo monta vuotta lääkitty väärin masennuslääkkeillä, jotka aiheuttivat minulle mania tunteita ja tähän epätasaisuuden tunteeseen yritin lisäksi lääkitä itseäni alkoholilla ja paketti oli valmis.
Nykyään elän suht normaalia elämää. Lääkitys on pieni ja tunnetilat pysyvät hallinnassa. Tunnistan eritunne tilat itsessäni. Opiskelen ja ahkeroin taas. Saan olla myös isä lapsilleni. Tällä kertaa varvemmin ja kärsivällisemmin ja myös kerrankin itseäni myös kuunnellen. Osaan olla rakastava isä tytärtäni kohtaan, ainakin palautteesta päätellen :). Kuitenkin parantamista riittää monella saralla. En vieläkään ole päässyt oikein eroon peloistani esim. elämää kohtaan. En kai osaa sallia itselleni mitään varsinaisia tunteita, kuten rakastaa toista ihmistä jne, koska pelkään menneitä ja ns. "isoja tunteita". Lastani kohtaan rakkauden tunne helppo ilmaista, mutta jotain muuta ihmistä kohtaan vaikeaa, pelkään että ihmiset haluavat minulle pahaa. Tunne puoli ajattelee usein näin vaikka järki sanookin toista. Myös yksinäisyyden ja haikeuden tunne on yleistä, mutta sosiaalinen elämäni on terveempää ehkä ei enää niin sosiaalisena, mutta kuitenkin. En ole katkera menneille, koen että tässä piti vain käydä näin, jolloin minun tarinani syntyisi :)
Tuossa jotain tarinaa minusta. Toivoisin että löytyisi ihmisiä jotka kärsivät samasta sairaudesta ja ehkä voisi jakaa elämän kokemuksiaan ja nykyistä näkökantaansa elämään. Ehkä tämä avartaisi omiakin silmiäni ja toivottavasti minä myös voisin sinun.
tässä sähköpostini: [email protected]
Hyvää kevättä teille kaikille!
Vastaukset 5
Vanhimmat
Pahoittelen kirjoitusvirheitä. En huomannut tarkistaa, mutta toivottavasti selvän saa :)
Minä en usko, että sinä olette sairas. Sinä olet BIPO. Sinä olet kyvytön ihmisyyteen. Ehkä sinä olisit hyväksikäytettävä ORJANA, niin vois hyödyttää meitä ihmisiä. Kai ymmärräät, että myös HITLER oli bipopasko?
Painy nyt v ittun täältä trolli. Tajuatko että viestisi on periaatteessa kiihoittamista kansanryhmää vastaan? Ylläpito voisko tän yhen jatkuvasti trollaavan bibojen vihaajan saada estetyksi kiitos.
Aloittajalla on mielestäni todella rehellisen ja analyyttisen oloinen tarina itsestään. Tunnut tuntevan itsesi ja olevan sinut sairautesi kanssa. Valoa kevääseesi!
Kiitos mukava kuulla :) Tosin yhtäänb yhteydenottoa ei ole tullut, mutta aina ei voi mitään.
Kaikille hyvää kevään jatkoa :)