miksi elämä ei oikeen tunnu miltään??

millamaaginen87 kirjoitti:

olen 3-vuotiaan lapsen yh-äiti. lapsen isän kanssa erottiin kun lapsi oli n.vuoden ikäinen. molemmilla ollut sen jälkeen pari suhdetta ja niiden aikana keskenäisiä riitoja..oma viimeisin suhteeni päättyi noin puoli vuotta sitte, ikävä kokemus sinänsä. mies oli kyllä isä jo valmiiksi mutta tulin hänelle raskaaksi ja hän eli aika rankkaa elämää johon kuului alkoholia ja rötöstelyjä..ero tuli tein selväksi etten koskaan halua häntä enää nähdä tein myös abortin syitä siihen oli paljon eikä vain se että olin hänelle vihainen vaan siihen liittyi mm. anopin jatkuva vainoaminen ym,,,eipähän tarvi olla loppuelämää tekemisissä...no sitten jossain vaiheessa alettiin olla lapsen isän kanssa ihan hyvissä väleissä sen jälkeen ja ollaan edelleenkin vaikka hän löysi itselleen uuden naisystävän viimeviikolla. se alkoi rassaamaan minua jossain määrin, en tarkoita ettenkö olisi hänen puolestaan onnellinen ainut huoli mikä minulle tuli oli että miten jatkossa lapsi näkee isäänsä ettei vaan kaikki aika mene uuden naisen pauloissa. keskustelin kyllä lapsen isän kanssa asiasta ja hän kyllä lupasi että näin ei tapahdu. mutta minä sitten tunnen jostain syystä itseni nyt niin yksinäiseksi..oltiin niin toisillemme tukena ja saatettiin soittaa että toinen tulisi vaikka yökylään tai lähdettäisiin vaikka kahville koko "perhe" mutta nyt ei voi soittaa jos on jotain mielen päällä tai jos on yksinäinen. olo on kuin olisin menettänyt hyvän ystävän :( toivoisin niin että edes se nainen olisi mukava ja fiksu siinä määrin että ihan lasta ajatellen ei ainakaan olisi turhan mustasukkainen ja haluaisin kyllä häneenkin tutustua ihan senkin takia että jos lapseni menee yöksikin ja se nainen on siellä niin tahdon kyllä tietää millainen ihminen hän on..lapsemme on tarhassa viikot ja olen hänen kanssaan sitten lopun ajan viikosta. tuntuu jopa siltä että mulla ei ole omaa elämää koko elämä on yhtä siivoamista ja lapsen hoitoa...no kaikkein hauskintahan on tämä tappeleminen uhmaikäisen kanssa. tuntuu että välillä inhoan elämääni..olen niin lopenkyllästyny tähän yksinäisyyteen että pitäiskö mun ittelleni hankkia kans joku puoliso jos sattuis vaikka joku kiva yh-iskä tai jotain kävelemään vastaan? kun olis kiva että mullakin kävis edes kaverit kylässä kun aina mun tarvii joka paikkaan raahautua itte lapsen kans kun tuntuu että oon kaveriporukan ainoo jollon auto...ja ainoostaan on yksi kaveri jolla on lapsi kanssa. mutta se on aika paljon pelkkää jutteliua melkein juurikin lapsista...onneks olen menossa syksyllä opiskelemaan jos se vaikka tois tähän elämään jotain muutakin sisältöä...mutta miten saan tän kesän kuluun? sekin on kivaa jos lapsi on joskus ja harvoin jossain viikonloppuisin hoidossa niin ei tiedä että mitä sitä tekee kun alkoholiin ei tee mieli enää koskea monesta ja ikävästä syystä. aiheutin itselle kai jossain vaiheessa juomisella jonkinasteisen masennksen tosin sitä ei koskaan diaknosoitu vaan näin olen omaa silloista käyttäytymistäni tulkinnut mm. silloinkin mikään ei tuntunut juurikin yhtään miltään...onko mulla tullut masennus jota en vain haluaisi ittelleni myöntää vai oonko vaan niin tunteeton persoona...nykyään on niin vaikee iloita mistään kun tuntuu että koko elämä on vain niin väsyttävää ja pelkkää työtä kaikelta osin..

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä