Minulla tai tarkemmin ottaen vanhemmillani oli n.12-vuotias kääpiövillakoira jonka kuulin olleen tänään laitettu uneen. Näin koiraa viimeksi 1-2 viikkoa sitten ja se haukkui ovesta tulevia ihmisiä, heilutti häntää aina välillä ja oli melko kiinnostunut ihmisistä...muistan myös kuin se hyppäsi omin neuvoin ulos autosta matkan jälkeen.
-
Kerkesin jo haaveilla että koira olisi vaihtunut yhden lähiomaisen lemmikiksi ja hetken ajan näyttikin käyvän niin kunnes äitini alkoi taas puhumaan lopettamisesta ja viimeisen kerran kun se tapahtui, sain hillittyä tunteeni ja sanoin vain minne haluaisin koiran haudattavan. Mutta en voinut ennustaa miten pahalta se sitten tuntuisi...on niin vaikeaa käsittää että se on nyt oikeasti poissa. Olen katkera ja vähän vihainenkin vanhempiani kohtaan koska koira näytti vielä niin elinvoimaiselta ja olisi voinut elää vuosia. Pystyn kyllä hyväksymään lemmikin kuoleman; olen sen tehnyt monta kertaa
mutta minun on mahdotonta perustella itselleni sitä että ikään nähden terve koiran elämä on myrkytetty sammuksiin.
Koira oli kyllä sokea ja sen silmät olivat muuttuneet täysin harmaiksi kaihin myötä. Lenkkeily kiinnosti sitä enää satunnaisesti mikä varmaan johtui sokeudesta ja se nukkui enemmän kuin ennen; joinakin päivinä se ei syönyt juuri ollenkaan. Äitini väitti että koiralla olisi ollut kasvaimia takaliston alueella; tästä minulla ei ole tietoa. Sen lisäksi koira leikattiin kaksi kertaa elämänsä aikana; toisella kerralla leikkaus oli kiireellinen koska koira oli kuolemassa kohtutulehduksen komplikaatioihin. Nyt vanhana se oli selvästi pirteämpi kuin leikkauksen aikaan vuosia sitten.
-
Yritän selittää itselleni että koiran kohtalaisen korkea ikä, leikkaushistoria ja sokeus olisivat tehneet nukuttamisesta oikeutetun ja humaanin päätöksen (perustaen tämän hypoteettisiin kipuihin ja väsyneisyyteen mitä koiralla olisi voinut olla) mutta epäilys vain kaivaa mieltäni ja saa surulliseksi.
-
Kerkesin jo haaveilla että koira olisi vaihtunut yhden lähiomaisen lemmikiksi ja hetken ajan näyttikin käyvän niin kunnes äitini alkoi taas puhumaan lopettamisesta ja viimeisen kerran kun se tapahtui, sain hillittyä tunteeni ja sanoin vain minne haluaisin koiran haudattavan. Mutta en voinut ennustaa miten pahalta se sitten tuntuisi...on niin vaikeaa käsittää että se on nyt oikeasti poissa. Olen katkera ja vähän vihainenkin vanhempiani kohtaan koska koira näytti vielä niin elinvoimaiselta ja olisi voinut elää vuosia. Pystyn kyllä hyväksymään lemmikin kuoleman; olen sen tehnyt monta kertaa
mutta minun on mahdotonta perustella itselleni sitä että ikään nähden terve koiran elämä on myrkytetty sammuksiin.
Koira oli kyllä sokea ja sen silmät olivat muuttuneet täysin harmaiksi kaihin myötä. Lenkkeily kiinnosti sitä enää satunnaisesti mikä varmaan johtui sokeudesta ja se nukkui enemmän kuin ennen; joinakin päivinä se ei syönyt juuri ollenkaan. Äitini väitti että koiralla olisi ollut kasvaimia takaliston alueella; tästä minulla ei ole tietoa. Sen lisäksi koira leikattiin kaksi kertaa elämänsä aikana; toisella kerralla leikkaus oli kiireellinen koska koira oli kuolemassa kohtutulehduksen komplikaatioihin. Nyt vanhana se oli selvästi pirteämpi kuin leikkauksen aikaan vuosia sitten.
-
Yritän selittää itselleni että koiran kohtalaisen korkea ikä, leikkaushistoria ja sokeus olisivat tehneet nukuttamisesta oikeutetun ja humaanin päätöksen (perustaen tämän hypoteettisiin kipuihin ja väsyneisyyteen mitä koiralla olisi voinut olla) mutta epäilys vain kaivaa mieltäni ja saa surulliseksi.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.