Sairastuin anoreksiaan tämän voden aikana. Pyrin pitämään asian salassa ystäviltäni ja kavereiltani. Eihän se tietenkään onnistunut. He rupesivat painostamaan minua puhumaan. Olin lukossa, sillä en puhunut kenellekään. Painostus jatkui niin kauan, kunnes lopulta annoin hieman periksi. He kyselivät että mikä on ja näyttivät huolestuneilta. Ensimmäiset pari kuukautta meni ihan hyvin. Juttelin aina välillä yhden parhaan ystäväni kanssa. Nyt kun sairaus on edennyt, niin tämä ystävä ei enää juttele kanssani. Hyväjos hän koulussa sanoo moi. Laitoin viestiä, että jos voisimme jutella kesälomalla, niin hän vastaa vain että jos on aikaa. Onko minussa nyt jotain sellaista, minkä takia päin katsominenkin on ystävälläni haasteellista...
katoavaa
nyyh=/
482
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Hei, älä masennu siitä vaikka ystäväsi ei sinulle moikkaisikaan. Voi olla että hän on vain niin huolissaan ollut sinusta, että ei enää kykene auttamaan sinua, vaikka oli ilmeisesti yrittänytkin. Voi olla että sen takia on ns. turtunut jutteluun kun se ei ole hänen mielestään onnistunut tulosta tuottavalla tavalla.
Toivoisin vain, että kun kerran itse tiedostat sairautesi hyvin, kokeile edes koittaa "parantumis keinoja". Uskoisin että kun ystäväsi näkee sinun yrittävän parantua, hän voisi alkaa taas ns. normaaliksi.
Suurta tsemppiä tulevaisuuteen!!
kiitos vastauksestasi, helpotti paljon oloa. Haluaisin välillä jutella ihan jostain muusta kuin tästä, mutta kukaan ei näytä ymmärtävän. Yleensä keskustelu kulkeutuu syömiseen tai liikkumiseen, vaikka yrittää kuinka rimpuilla tilanteesta irti. Kaverini voivat ruveta yhtäkkiä puhumaan lihoamisestaan, vaikka tietävät hyvin että asia on arka, eikä se minua auta jos minulle uskotellaan että he ovat lihonneet...
Tottakai pitääkin jutella jostain muusta, kun vain sairaudestasi. Ihmismielen tarvitsee välillä saada levätä ja ajatella jotain muuta, muuten ei tulosta synny. Olisi sinua kohtaan oikein, jos kaverisi eivät puhuisi lihoamisestaan, mutta luulen että he yrittävät saada sinun ajatukset osittain pois omasta kehostasi, jotta ajattelisit jotain muuta kuin sairauttasi. Tämän takia puhuvat sitten vaikka itsestään ja lihoamisestaan. Voi tietysti olla niinkin että he eivät vain ymmärrä ja ota tosissaan asiaa, mutta en voi tarkalleen sanoa kuinka tuo nyt menee.. Ja uskon hyvin ettei se tunnu kivalta, mutta kaikki ihmiset eivät osaa ilmaista asioita samanlailla kuin toiset.
Olisi hyvä jos löytäisit jonkun (lähipiiristä, kavereista, sähköpostin välityksellä tai jollain muulla tavalla), joka voisi puhua sinun kanssasi siitä, mistä itse haluaisit, ei missään nimessä syömisestä tai liikkumisesta, koska se voi vain pahentaa oloasi ja olisi hyvä kun voisit edes välillä mieleltäsi hyvin, sillä se vie sitten koko kehoakin eteenpäin. Ja se henkilö voisi sitten siinä ohessa olla muutenkin ns. "henkinen tuki" mitä tarvitaan.
Toivottavasti voittaisit sairautesi ja sitä myöten taas olisi ns. elämä ennallaan!
Hirmuisesti vain sitä onnea tulevaisuuteen, elän täällä vaikka mukanasi auttamassa sinua ja menemässä kohti parempaa!! :)
Ihanaa, että löytyi heti henkilö, joka tietää miltä minusta tuntuu! Kiitos tuestasi. Yritän taas seuraavalla kerralla ymmärtää paremmin ystäviäni:) Täytyy myöntää että välillä haluaisin olla jopa yksin, vaikka tiedän sen vain pahentavan asiaa. Koulussa (olen lukiossa) kun menen ruokailun jälkeen käymään vessassa, en saa koskaan mennä sinne yksin, vaan aina on vähintään kaksi ihmistä mukana. Turhauttavaa. Ruokalaan minut raahataan väkisin. Eilen oli ensimmäinen kerta pariin viikkoon kun pystyin livahtamaan luokasta törmäämättä kavereihin. Elämä on yksitoikkoista. Kukaan ei näe sitä vanhaa minua missään, vaan luulevat minun muuttuneen kokonaan, ja puhuvat todellakin vain ruuasta ja liikunnasta.