Sain kestää ala-asteen sekä ylä-asteen kiusattuna, omiin maailmoihini sulkeutuneena... En ollut yksin, en, mutta "ystäväni" olivat passiivisia, he vain yrittivät maastoutua massan sekaan kun muut haukkuivat, tönivät, joskus jopa löivät...
Olen nyt lukiossa, toista vuotta lopettamassa... Mutta kokemukseni ovat jättäneet minulle niin syvät arvet, etten uskalla tavata uusia ihmisiä ja vanhojakin näen yhä harvemmin koulun ulkopuolella. Vietän valtaosan ajastani neljän seinän sisällä, internetin kiehtovaan maailmaan sulkeutuneena. Valvon öitä tuijottaen tietokoneen näyttöä, selaillen milloin milläkin sivustolla, videoita katsellen, artikkeleita lukien... Lukio opiskelut ovat sujuneet huonosti, joudun varmasti neljännelle vuodelle opiskelemaan poistuneiden kurssien takia, eikä ole varmaa että selviytyisinkö edes niin vähällä. Isäni haukkuu laiskaksi paskaksi, loiseksi, ja käskyttää kotona usein väkivallalla uhaten tai tavaroiden takavarikoimisella. Muistan selvästi, miten hän on repinyt hiuksista, hakannut risulla, iskenyt nyrkillä suoraan naamaan, töninyt, kerran jopa kuristanut, haukkunut, alistanut... Äitini ei välitä koko asiasta, sanoo vain että MINUN täytyisi olla kunnioittavaisempi, koska hän kuitenkin kustantaa "elämiseni" ja ostelee joskus jotain kivaa. Mutta miten kalleinkaan televisio, tietokone tai pelikonsoli korvaisi menettämääni itsetuntoa? Olen usein ajatellut kuolemaa; jopa itsemurhaa. Mutta olen jostain syystä palautunut "elämään" jo puolikuollutta elämääni. Väsynyttä elämääni... Tuntuu, etten voisi saavuttaa mitään koskaan. Eläminen tuntuu turhalta, kaikki potkivat päähän. Omaan vain kaksi todellista ystävää, mutten voi heille avautua. En uskalla, olen liian heikko. Olisin vielä heikompi, jos niin tekisin. En tiedä miten jatkaa...
Esitän koulussa ja perheessä eheää, mutta en kohta jaksa enää... Purskahdan satunnaisesti itkemään kuin mikäkin itkupilli näitä asioita pohtiessa ja vastaavanlaisista tapauksista lukiessani.. Sulkeudun muusta maailmasta enkä paljasta todellista minääni tai todellisia tunteitani muilee... Olen liian väsynyt jatkamaan, liian väsynyt päästää itseni irti tästä kaikesta... Auttakaa minua!
Olen nyt lukiossa, toista vuotta lopettamassa... Mutta kokemukseni ovat jättäneet minulle niin syvät arvet, etten uskalla tavata uusia ihmisiä ja vanhojakin näen yhä harvemmin koulun ulkopuolella. Vietän valtaosan ajastani neljän seinän sisällä, internetin kiehtovaan maailmaan sulkeutuneena. Valvon öitä tuijottaen tietokoneen näyttöä, selaillen milloin milläkin sivustolla, videoita katsellen, artikkeleita lukien... Lukio opiskelut ovat sujuneet huonosti, joudun varmasti neljännelle vuodelle opiskelemaan poistuneiden kurssien takia, eikä ole varmaa että selviytyisinkö edes niin vähällä. Isäni haukkuu laiskaksi paskaksi, loiseksi, ja käskyttää kotona usein väkivallalla uhaten tai tavaroiden takavarikoimisella. Muistan selvästi, miten hän on repinyt hiuksista, hakannut risulla, iskenyt nyrkillä suoraan naamaan, töninyt, kerran jopa kuristanut, haukkunut, alistanut... Äitini ei välitä koko asiasta, sanoo vain että MINUN täytyisi olla kunnioittavaisempi, koska hän kuitenkin kustantaa "elämiseni" ja ostelee joskus jotain kivaa. Mutta miten kalleinkaan televisio, tietokone tai pelikonsoli korvaisi menettämääni itsetuntoa? Olen usein ajatellut kuolemaa; jopa itsemurhaa. Mutta olen jostain syystä palautunut "elämään" jo puolikuollutta elämääni. Väsynyttä elämääni... Tuntuu, etten voisi saavuttaa mitään koskaan. Eläminen tuntuu turhalta, kaikki potkivat päähän. Omaan vain kaksi todellista ystävää, mutten voi heille avautua. En uskalla, olen liian heikko. Olisin vielä heikompi, jos niin tekisin. En tiedä miten jatkaa...
Esitän koulussa ja perheessä eheää, mutta en kohta jaksa enää... Purskahdan satunnaisesti itkemään kuin mikäkin itkupilli näitä asioita pohtiessa ja vastaavanlaisista tapauksista lukiessani.. Sulkeudun muusta maailmasta enkä paljasta todellista minääni tai todellisia tunteitani muilee... Olen liian väsynyt jatkamaan, liian väsynyt päästää itseni irti tästä kaikesta... Auttakaa minua!
Vastaukset 4
Vanhimmat
Elämäsi ei ole pilalla!
Olen kai maailman huonoin ihminen auttamaan hädässä,
mutta itse olen huomannut pitkän ankeuden ja ahdistuksen jälkeen valoa elämässä ja
mietit varmaan että mitenköhän lääkkeilläkö hoidoilla.... Ei vaan ihan itse, ihmiset osaavat olla hankalia ja
kaikkein parasta on huomata selvinneensä siihen kannattaa pyrkiä ja päivät yrittää selviytyä.
Toivottavasti kesä parantaa mieltäsi ja ne pahastikin ihmiset katuvat tai kärsivät vielä joskus itsessään kolauksen.
Pelko, ahdistus yms kärsiminen tietenkin on väärin jos kiusataan, mutta elämästä luopuminen ei tuo helpotusta ja onnea
sillä nämäkin tunteet liittyvät ainutkertaiseen elämään. :) Muista aina vaikeinakin aikoina vain sinä voit auttaa loppujen lopuksi itseäsi
ja älä mieti mitä muut miettivät sillä hekin miettivät tuskin itseään pidemmälle!
Mielestäni sun kannattaa ottaa yhteyttä koulusi terkkaan. Olet selvästi masentunut ja ahdistunut. Tarvitset ulkopuolista apua. Älä ajattele että otat yhteyttä terkkaan ensi viikolla, ota häneen yhteyttä heti. Jo lääkkeet saattavat parantaa suurimmat oireet. Mutta tod näk tarvitset myös keskustelu apua jotta pääsisit purkamaan koulukiusauksen traumat. Tsemppiä sulle!
Mulla on vähän sama tilanne. Olen nyt käynyt lukiota kolme vuotta ja vielä on neljäs vuosi edessä. Vanhemmat riitelevät aina ja kotona on huono ilmapiiri. Lukiossa on ollut aika vaikeaa, kavereita ei ole, on kiusattu jne. Olen huomannut etten tunne enää mitään : ( Pystyn jotenkin vielä itkemään, mutta nauraminen tai edes hymyileminen on vaikeaa. Olen jatkuvasti väsynyt ja pää on aivan sumussa, lisäksi tunnen kauheaa väsymystä ja voimattomuutta : ( Masentunut minäkin olen, mutta siitä ei voi meillä puhua. Toivon vain että selviän eteenpäin päivä kerrallaan. Kotoa muuttaminen olisi kiva asia, mutta se ei oikein onnistu : (
Olisiko minkäänlaista vertaistuen mahdollisuutta?
Mielenterveystoimiston kautta henkiseen hyvinvointiin liittyviä keskusteluryhmiä? Saisi apua ainakin yksinäisyyteen sekä rohkeutta.
En tiedä aiheesta mutta voisiko joku terkkari tms. opastaa? Tai löytyykö ilmoitustauluilta jotain?
Varmasti pyskologit yms. ovat hyvä juttu, mutta riittääkö niiden aikoja kaikille, ja niin paljon kuin tarvitsisi?
Itse olin 90-luvulla lukiossa. En toivo omaa kohtaloani teille. Nyt kun katselee tämän päivän nuoria, tajuaa itsekin olleensa todella herkkä siinä vaiheessa.
Omat vanhempani ovat/olivat arvostetussa asemassa, eikä varmaan sen vuoksi kukaan ulkopuolinen aikuinen uskaltanut puuttua perheessämme riehuvaan mielisairauteen. Sattuu sitä paremmissakin piireissä.
Turvallisia aikuisiakin pitäisi saada jostain keskusteluseuraksi, mutta tämä on helpommin sanottu kuin tehty.
Ei se ole kiva jos kansakunta menettää turhaan tyttöjä ja poikia!
Itse olen hyvin onnellinen siitä, etten vihaa muita ihmisiä, vaikka olenkin melko syrjäytynyt työelämästä.