Näyttelijä Pekka Laiho on kirjoittanut kirjan itsestään:"Poika ja kapakkasaatana". Nimi kertoo paljon.
Mahdolliselle lukijalle joka ihailee Pekka Laihoa on kerrottava, että minulla oli hänen suhteensa ennakkoluuloja - jotka kirja suurin osin vahvisti. Laiho oli aikanaan SKDL:n ja SKP:n jäsen mikä ei ole omiaan luomaan minussa positiivista latausta. En pitänyt hänen tähdittämästään elokuvasta "Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti", novel by Hella Wuolijoki ja Bertolt Brecht. Enkä ole koskaan pitänyt Helsingin kaupunginteatterista enkä varsinkaan "Mambo Kingsistä" jossa Laiho oli mukana; lähdin pois väliajalla. Ainoa näkemäni Laihon suoritus jota en ole inhonnut on "Kun Hunttalan Matti Suomen osti"-elokuvan pääosa.
Kirjassaan Laiho kertoo siis itsestään. Loppupuolella hän mainitsee, että hänen vanhempiensa hänestä pitämä leikekirja on ollut suureksi avuksi teoksen synnyssä. Sen huomaa; aika paljon kyseessä on luettelo Laihon tekemistä rooleista.
Kuvaillessaan roolejaan hän kertoo muutamaan otteeseen, miten jonkin henkilöhahmon "ihon alle meneminen" on avannut hänelle uusia ulottuvuuksia ja että hän ei ole niiden roolien jälkeen ollut sama ihminen kuin ennen rooleja. Hän on kasvanut, kypsynyt jne. Vahinko, että näistä ulottuvuuksia ei ole kirjaan asti yltänyt. Suoraan sanoen tuntuu siltä, että näyttelijän maneerit on siirretty kirjaan sen kummemmin asiaa pohtimatta.
Laiho kuvaa pinnallisesti avioliittonsa (3 virallista) ja rakastaa luonnollisesti valtavasti kaikista syntyneitä lapsiaan, vaikka ei tiedäkään, missä osa näistä on varhaislapsuutensa viettänyt.
Tuntuu siltä, että luonnonlahjakkuus Pekka Laiho on käsikirjoittanut tarinan henkilöstä nimeltä Pekka Laiho mutta ei ole päässyt tämän ihon alle - hänen omaa terminologiaansa lainatakseni. Puolentoista illan lukutuokio. Suosittelen kaikille jotka kannattivat SKDL:n sosialisteja.
Mahdolliselle lukijalle joka ihailee Pekka Laihoa on kerrottava, että minulla oli hänen suhteensa ennakkoluuloja - jotka kirja suurin osin vahvisti. Laiho oli aikanaan SKDL:n ja SKP:n jäsen mikä ei ole omiaan luomaan minussa positiivista latausta. En pitänyt hänen tähdittämästään elokuvasta "Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti", novel by Hella Wuolijoki ja Bertolt Brecht. Enkä ole koskaan pitänyt Helsingin kaupunginteatterista enkä varsinkaan "Mambo Kingsistä" jossa Laiho oli mukana; lähdin pois väliajalla. Ainoa näkemäni Laihon suoritus jota en ole inhonnut on "Kun Hunttalan Matti Suomen osti"-elokuvan pääosa.
Kirjassaan Laiho kertoo siis itsestään. Loppupuolella hän mainitsee, että hänen vanhempiensa hänestä pitämä leikekirja on ollut suureksi avuksi teoksen synnyssä. Sen huomaa; aika paljon kyseessä on luettelo Laihon tekemistä rooleista.
Kuvaillessaan roolejaan hän kertoo muutamaan otteeseen, miten jonkin henkilöhahmon "ihon alle meneminen" on avannut hänelle uusia ulottuvuuksia ja että hän ei ole niiden roolien jälkeen ollut sama ihminen kuin ennen rooleja. Hän on kasvanut, kypsynyt jne. Vahinko, että näistä ulottuvuuksia ei ole kirjaan asti yltänyt. Suoraan sanoen tuntuu siltä, että näyttelijän maneerit on siirretty kirjaan sen kummemmin asiaa pohtimatta.
Laiho kuvaa pinnallisesti avioliittonsa (3 virallista) ja rakastaa luonnollisesti valtavasti kaikista syntyneitä lapsiaan, vaikka ei tiedäkään, missä osa näistä on varhaislapsuutensa viettänyt.
Tuntuu siltä, että luonnonlahjakkuus Pekka Laiho on käsikirjoittanut tarinan henkilöstä nimeltä Pekka Laiho mutta ei ole päässyt tämän ihon alle - hänen omaa terminologiaansa lainatakseni. Puolentoista illan lukutuokio. Suosittelen kaikille jotka kannattivat SKDL:n sosialisteja.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Varmasti yhtä lapsellinen ja kehittymätön opus kuin Ville Virtasen vastaava esikois"romaani". Näyttelijät näytelkööt eikä kirjoita paskaa.