1970-80-luvun tapahtumiin liittyvä keskustelu on ollut viriämässä myös siitä syystä, että Lapin yliopistossa on käynnissä hoitokokouksiin liittyvä tieteellinen tutkimus. Internetissä on keskusteltu hoitokokousten väkivallasta jo lähes kymmenen vuotta, ja myös nuorempi polvi on vedonnut SRK:hon asioiden selvittämiseksi.
Julkisen välivallasta irtisanoutumisen taustalla saattaa olla tarve kohentaa SRK:n johtokunnan puheenjohtajaan, rovasti Olavi Voittosen asemaa hänestä tehdyn kantelun käsittelyssä. Oulun hiippakunnan tuomiokapituli on lähettänyt rovasti Voittoselle selityspyynnön hänestä tehtyyn valitukseen.
Lakimiesasessori Osmo Rahjan mukaan Voittosen tulee vastata Haaparannan seurakunnan kirkkoherran Kimmo Sulilan vaimon Anne Sulilan hänestä tekemään kanteluun. Kantelussa pyydettiin tutkimaan, onko Voittonen käyttänyt hengellistä väkivaltaa kirkkoherra Sulilaa kohtaan, vaatiessaan tätä tekemään parannusta.Ensimmäisenä julkista anteeksipyyntöä ehdotti vanhoillislestadiolainen teologi, nykyinen KUA:n toiminnanjohtaja Antti Pentikäinen vuonna 2000. Eri tahoilla, myös kirkon edustajien piirissä, on julkista anteeksipyyntöä pidetty toivottavana sovinnon eleenä.
SRK.n puheenjohtaja ja aikaisempi pääsihteeri ovat pitäneet puhetta julkisesta anteeksipyynnöstä liikkeen jättäneiden katkeroituneiden henkilöiden vaatimuksena. He ovat todenneet, että (kuten nyt tiedetään: väärin perustein) erotetuille ihmisille “jäi sydämeen katkeruus ja tämän seurauksena on sitten vaadittu SRK:lta yleistä anteeksipyyntöä”.
Nimetön kirjoittaja pahoittelee sentään jotakin, nimittäin hoitokokouksissa esiintyneitä “opillisia harhoja ja väärinkäytöksiä“.
Tätä on pidettävä merkityksellisenä tunnustuksena.
“Tilaisuuksissa esiintyi väärinkäytöksiä ja opillisia harhoja, joita ei voi puolustaa ja siksi niitä on pahoiteltava.” … “1970-luvun taakaksi jäivät kuitenkin ne tilanteet, joissa “vanha ihminen” sai vallan ja ihmisen ääni hukutti Jumalan äänen “, myönnetään SRK:ssa nyt.
Kirjoittajan mukaan SRK ei kuitenkaan ota keskusyhdistyksenä ja liikkeen julkisena edustajana vastuuta näistä harhaopeista ja väärinkäytöksistä. Kirjoittaja ulkoistaa SRK:n vastuun jonnekin muualle.
SRK nähtävästi pesee Pilatuksen tapaan kätensä todelliseta vastuustaan tällä kirjoituksella. SRK:n omaa syylisyyttä opillisiin harhoihin ja väärinkäytöksiin ei eelleenkään myönnetä.
On tietenkin absurdia esittää, että keskusyhdistys ei olisi itse siunannut 1970-80-luvulla laajsti levitettyä “henkioppia”, jota johtokunnan jäsenet ja SRK:n lähetysmiehet opettivat noina vuosina sekä hoitokokouksissa, seuroissa ja seurakuntapäivillä että julkaisuissa.
SRK:n johtokunta oli itse sitoutunut hoitokokousajan oppeihin, se on tosiasia. Dokumenttaja tästä on riittämiin tallella.
“Tilannetta ei kuitenkaan korjata syyllisiä etsimällä. Parannukseen on lähtökohtaisesti ikivanha resepti. Jokaisen erehtyneen on syytä korjata oma kohtansa pyytämällä anteeksi. [...] asioiden korjaus lähtee yksittäisen kilvoittelijan omasta halusta vaeltaa hyvällä omallatunnolla Jumalan ja ihmisten edessä.”
Herääkin kysymys, keitä erehtyneitä kirjoittaja mahtaa tarkoittaa, kun hän kehottaa näitä harhaoppiin ja väärinkäytöksiin syyllistyneitä hoitajia parannuksen tekoon.
Tarkoittaako kirjoittaja hoitokokouksia järjestäneitä SRK:n johtokunnan jäseniä, paikallisten rauhanyhdistysten johtokuntia, hoitoihin osallistuneita puhujia? Myös parannuksen laajuus jää kirjoituksessa epäselväksi. Entä miten tähän asettuu heidän uhriensa osallisuus asiassa?
Hoitokokouksista on kulunut aikaa yli neljännesvuosisata ja monet toimihenkilöt ovat vaihtuneet, jopa kuolleet. Samoin monet hoitokokouksissa alistetut ja erotetut. Ei tunnu todennäköiseltä, että monikaan lähimmäisiään kiusannut ryhtyy tämän kirjoituksen perusteella tutkimaan sydäntään. Jos niin tapahtuu, se olisi tietysti hieno asia.
Pääkirjoituksessa jää kokonaan käsittelemättä niiden uskovaisten asema, jotka tuossa mainitussa “opillisessa harhassa” tulivat sidotuiksi väärin perustein “saatanan haltuun”. Heidät eristettiin sosiaalisesta kanssakäymisestä ja usein he menettivät ystävänsä ja yhteytensä jopa sukulaisiin. Heiltä vietiin osallisuus rakkaaksi käyneessä yhteisössä, heiltä vietiin taivastoivo.
He olivat kuitenkin syyttömiä heihin kohdistettuihin, kirjoituksessa mainittuihin ”harhaoppeihin” perustuneisiin syytöksiin. Tämä merkitsee lukumääräisesti tuhansia väärin perustein erotettuja ihmisiä, henkisen ja hengellisen väkivallan uhreja.
Heidät kirjoittaja ohittaa kuin he olisivat pelkkää ilmaa. Tämä on tyrmistyttävää.
Aiemmin SRK.n kanta on ollut se, että väärin kohdellun on itse tultava pyytämään anteeksi hoitajilta.(Sic!) Olisi outoa, jos nyt edelleen ajatellaan samoin, eli kehotetaan väärin perustein sidotuksi tullutta uskovaista pyytämään anteeksi “harhaisessa opissa” toimineelta hoitajalta.
Vähintä mitä asiassa voitaisiin tehdä, on se että erottamiset peruutetaan. Pääkirjoitus olisi voinut kannustaa paikallisia rauhanyhdistyksiä tähän!
Julkisen välivallasta irtisanoutumisen taustalla saattaa olla tarve kohentaa SRK:n johtokunnan puheenjohtajaan, rovasti Olavi Voittosen asemaa hänestä tehdyn kantelun käsittelyssä. Oulun hiippakunnan tuomiokapituli on lähettänyt rovasti Voittoselle selityspyynnön hänestä tehtyyn valitukseen.
Lakimiesasessori Osmo Rahjan mukaan Voittosen tulee vastata Haaparannan seurakunnan kirkkoherran Kimmo Sulilan vaimon Anne Sulilan hänestä tekemään kanteluun. Kantelussa pyydettiin tutkimaan, onko Voittonen käyttänyt hengellistä väkivaltaa kirkkoherra Sulilaa kohtaan, vaatiessaan tätä tekemään parannusta.Ensimmäisenä julkista anteeksipyyntöä ehdotti vanhoillislestadiolainen teologi, nykyinen KUA:n toiminnanjohtaja Antti Pentikäinen vuonna 2000. Eri tahoilla, myös kirkon edustajien piirissä, on julkista anteeksipyyntöä pidetty toivottavana sovinnon eleenä.
SRK.n puheenjohtaja ja aikaisempi pääsihteeri ovat pitäneet puhetta julkisesta anteeksipyynnöstä liikkeen jättäneiden katkeroituneiden henkilöiden vaatimuksena. He ovat todenneet, että (kuten nyt tiedetään: väärin perustein) erotetuille ihmisille “jäi sydämeen katkeruus ja tämän seurauksena on sitten vaadittu SRK:lta yleistä anteeksipyyntöä”.
Nimetön kirjoittaja pahoittelee sentään jotakin, nimittäin hoitokokouksissa esiintyneitä “opillisia harhoja ja väärinkäytöksiä“.
Tätä on pidettävä merkityksellisenä tunnustuksena.
“Tilaisuuksissa esiintyi väärinkäytöksiä ja opillisia harhoja, joita ei voi puolustaa ja siksi niitä on pahoiteltava.” … “1970-luvun taakaksi jäivät kuitenkin ne tilanteet, joissa “vanha ihminen” sai vallan ja ihmisen ääni hukutti Jumalan äänen “, myönnetään SRK:ssa nyt.
Kirjoittajan mukaan SRK ei kuitenkaan ota keskusyhdistyksenä ja liikkeen julkisena edustajana vastuuta näistä harhaopeista ja väärinkäytöksistä. Kirjoittaja ulkoistaa SRK:n vastuun jonnekin muualle.
SRK nähtävästi pesee Pilatuksen tapaan kätensä todelliseta vastuustaan tällä kirjoituksella. SRK:n omaa syylisyyttä opillisiin harhoihin ja väärinkäytöksiin ei eelleenkään myönnetä.
On tietenkin absurdia esittää, että keskusyhdistys ei olisi itse siunannut 1970-80-luvulla laajsti levitettyä “henkioppia”, jota johtokunnan jäsenet ja SRK:n lähetysmiehet opettivat noina vuosina sekä hoitokokouksissa, seuroissa ja seurakuntapäivillä että julkaisuissa.
SRK:n johtokunta oli itse sitoutunut hoitokokousajan oppeihin, se on tosiasia. Dokumenttaja tästä on riittämiin tallella.
“Tilannetta ei kuitenkaan korjata syyllisiä etsimällä. Parannukseen on lähtökohtaisesti ikivanha resepti. Jokaisen erehtyneen on syytä korjata oma kohtansa pyytämällä anteeksi. [...] asioiden korjaus lähtee yksittäisen kilvoittelijan omasta halusta vaeltaa hyvällä omallatunnolla Jumalan ja ihmisten edessä.”
Herääkin kysymys, keitä erehtyneitä kirjoittaja mahtaa tarkoittaa, kun hän kehottaa näitä harhaoppiin ja väärinkäytöksiin syyllistyneitä hoitajia parannuksen tekoon.
Tarkoittaako kirjoittaja hoitokokouksia järjestäneitä SRK:n johtokunnan jäseniä, paikallisten rauhanyhdistysten johtokuntia, hoitoihin osallistuneita puhujia? Myös parannuksen laajuus jää kirjoituksessa epäselväksi. Entä miten tähän asettuu heidän uhriensa osallisuus asiassa?
Hoitokokouksista on kulunut aikaa yli neljännesvuosisata ja monet toimihenkilöt ovat vaihtuneet, jopa kuolleet. Samoin monet hoitokokouksissa alistetut ja erotetut. Ei tunnu todennäköiseltä, että monikaan lähimmäisiään kiusannut ryhtyy tämän kirjoituksen perusteella tutkimaan sydäntään. Jos niin tapahtuu, se olisi tietysti hieno asia.
Pääkirjoituksessa jää kokonaan käsittelemättä niiden uskovaisten asema, jotka tuossa mainitussa “opillisessa harhassa” tulivat sidotuiksi väärin perustein “saatanan haltuun”. Heidät eristettiin sosiaalisesta kanssakäymisestä ja usein he menettivät ystävänsä ja yhteytensä jopa sukulaisiin. Heiltä vietiin osallisuus rakkaaksi käyneessä yhteisössä, heiltä vietiin taivastoivo.
He olivat kuitenkin syyttömiä heihin kohdistettuihin, kirjoituksessa mainittuihin ”harhaoppeihin” perustuneisiin syytöksiin. Tämä merkitsee lukumääräisesti tuhansia väärin perustein erotettuja ihmisiä, henkisen ja hengellisen väkivallan uhreja.
Heidät kirjoittaja ohittaa kuin he olisivat pelkkää ilmaa. Tämä on tyrmistyttävää.
Aiemmin SRK.n kanta on ollut se, että väärin kohdellun on itse tultava pyytämään anteeksi hoitajilta.(Sic!) Olisi outoa, jos nyt edelleen ajatellaan samoin, eli kehotetaan väärin perustein sidotuksi tullutta uskovaista pyytämään anteeksi “harhaisessa opissa” toimineelta hoitajalta.
Vähintä mitä asiassa voitaisiin tehdä, on se että erottamiset peruutetaan. Pääkirjoitus olisi voinut kannustaa paikallisia rauhanyhdistyksiä tähän!
Vastaukset 2
Vanhimmat
>>1970-80-luvun tapahtumiin liittyvä keskustelu on ollut viriämässä myös siitä syystä, että Lapin yliopistossa on käynnissä hoitokokouksiin liittyvä tieteellinen tutkimus.
Se on ainut oikea ratkaisu, että kaikki 70-80-luvun hoitokokouksisa tehdyt erottamiset ja sitomiset perutaan.