lapsettomuus ja ahdistus/masennus

Hei, tuttu tunne. Jaksaminen ilman keskusteluapua on rankkaa. Minulla myös takana puolitoistavuotta yrittämistä, pari keskenmenoa takana. Ymmärrän täysin, että aika tuntuu kohtuuttoman pitkältä, vaikka monet muut ovat yrittäneet paljon pidempään.

Onko sinulla työterveyden puolesta mahdollisuus käydä psykologilla? Kun näillä asioilla on vaikutusta työssäjaksamiseenkin ja työpaikan tarjoama psykologi voisi olla ihan hyvää jutteluseuraa.

Yksi vaihtoehto on myös lapsettomuuteen erikoistuneet terapeutit, joita Simpukka ry on listannut sivuillaan: http://www.simpukka.info/fi_fi/etusivu/tukea-lapsettomalle/lapsettomuusterapeutteja/
Oman paikkakunnan terveydenhoitoonkin voi olla yhteydessä, kertoa, että tarvitsisi vähän juttuapua.

Entä kävisikö sinulle vertaitukiryhmä? Niitä järjestetään lapsettomille aika usella paikkakunnalla, löytyy myös Simpukan sivuilta tietoa. Entä ystäviä, joilla samanlaista historiaa takana?

Itse olen lähinnä käsitellyt asioita psykologin kanssa. Minulla myös sama homma, että mies ei osaa auttaa eikä samaa kokeneita ystäviä ole. Olen paljon myös seurannut lapsettomuusblogeja, niistä saa lohtua, kun tietää, ettei ole yksin asian kanssa.

Jaksaminen on kortilla, mutta niin tässä päivä kerrallaan mennään eteenpäin, vaikka lapsen suhteen ei siltä tunnukaan.

Voimia sinulle, toivottavasti löydät juttuseuraa.

Kiitos vastauksestasi! Oletteko olleet hoidoissa, jos saa kysyä? Olen miettinyt myös työterveyshuoltoa, mutta olen myös tilanteessa, että työpaikka on ollut jo pitkään vaihdossa, mutta sopivaa uutta ei ole vielä löytynyt, joten toisaalta ajattelen, että en käyttäisi nykyisen työpaikan työterveyshuoltoa "turhaan" jos olen lähdössä. Työ on nimittäin ollut pitkään jo toinen suuri jaksamista verottava asia, sillä en pidä yhtään nykyisestä työstäni ja olenkin nyt päättänyt, että irtisanon itseni jossain vaiheessa vaikka ilman uutta työpaikkaa, sillä jotain muutosta on tultava tähänkin asiaan. Mutta tässäkin ajattelen taas työpaikan parasta/etua, enkä itseäni...

Ja meillä ei ole vastaavassa tilanteessa olevia ystäviä. Ystäviä on, mutta sellaisia joilla on lapsi, mutta he eivät voi ymmärtää lapsettomuutta (tämä ystäväni tuli raskaaksi heti ensimmäisellä kerralla).
Mutta eilen löysin oman paikkakunnan psykologin yhteystiedot ja täytyy yrittää tavoitella häntä.. Yksityispuolen psykologejakin on tietty tarjolla, mutta ne ovat todella kalliita. Vertaistukiryhmätkin olisivat todella hyviä, mutta en tiedä omalla paikkakunnallani, että olisi yhtään....täytyisi yrittää etsiskellä.

Mutta todellakin on nyt viime aikoina jaksaminen ollut työn takana, siis että jaksaa herätä töihin ja tehdä "pakolliset" päivittäiset rutiinit. Ja viikoista on tullut rutiineja ja tavoitteena aina että jaksaa viikonloppuun asti, jotta saisi levätä vähän enemmän. Ja tuntuu, että itsellä on naamio päällä, kaikille esim. töissä tulee olla hymyilevä ja kaikki ok -ilme, kun sisällä on murhetta ja väsymystä.
Täytyy kuitenkin yrittää jaksaa nyt etsiä itselleen keskusteluapua, että saa toisenkin näkemystä asiaan ja apua käsitellä tunteet ja päästä eteenpäin...

Täällä samankaltainen tilanne, puolitoista vuotta yrittämistä takana ilman tuloksia. Mies testattu, kaikki ok paitsi liikkuvuus aavistuksen normaalia alhaisempi minkä ei pitäisi dramaattisesti vaikuttaa. Minulla säännölliset kuukautiset, ovuloin, pcos kyllä todettu. En ole käynyt tutkimuksissa, mutta parin kk päästä menen jossei mitään tapahdu. Tällainen aikaraja koska (kutsukaa hulluksi jos haluatte) selvännäkijä sanoi minulle että touko- tai kesäkuussa pitäisi tapahtua. Päätin häntä uskoa vaikka järki muuta sanookin, koska sain sillä mielenrauhan moneksi kuukaudeksi. Nyt vaan alkaa epätoivo hiipiä mieleen ja mietin mitä seuraavaksi... Masentaa ajatellakin mitä täytyy käydä läpi hoitojen kanssa, ja mistä aloittaa. Kaikilla on joku vastaus, ja yleensä se on vielä kaikilla eri. Alkaa olla kaiken kokemani, näkemäni ja lukemani valossa sellainen olo että lasten saamiseen ei ole mitään muuta syytä kuin se että niin joko käy, tai ei käy. Sen myöskin selvännäkijä sanoi että niin se vaan on että lapset tulee sitten kun on tarkoitus, ja myöskin että kaikkien ei ole tarkoitus saada lapsia. Vielä pari kuukautta ja joko kiroan kyseisen selvännäkijän, tai tulen tänne antamaan hänen numeronsa teillekin. Onnea matkaan teillekin, kenellekään en tällaista oloa toivoisi.

Tämän viestin on tarkoitus kannustaa..

Meillä oli yritystä takana melkein kaksi vuotta. Viime syksynä menin tutkimuksiin ja todettiin, että minulla on "haastavat" munasarjat ja ovulaatiota en ollut pongannut vielä kertaakaan. Mieheltä ei löytynyt mitään vikaan joten alettiin minun ovulaatiota tarkkailemaan. Todella stressaavaa kuukaudesta toiseen ovulaatiota tikutella ja nostatella "turhia toiveita" mutta se tutkimuksiin meno oli jotenkin rauhottavaa ja helpottava päätös. Että ainakin tietää mistä on kysymys kun vauvaa ei kuulu.
Tämän vuoden huhtikuuhun asti vielä yritettiin luomusti ja sitten sain huhtikuun kierrossa ensimmäisen clomifen kuurin ja heti pongasin sen avulla myös ovulaation. Tähän ovulaatioon yhdistettiin samantien inseminaatio.Hyvin sain hillittyä innostukseni kun tiesin ettei se voi heti onnistua, olin valmistautunut moneen yritykseen mutta iloiseksi kauhukseni huomasin että kuukautiset ovat myöhässä ja eilen tein positiivisen raskaustestin!
Monenlaiset tunneskaalat on tässä kahden vuoden aikana käyty läpi ja nyt täytyy yrittää vain hillitä ettei innostu tästä liikaan kun kaikki on niin aikaisessa vaiheessa vielä.
Toivon sydämestäni teille kaikille kärsivällisyyttä ja paljon onnea yrityksiinne.

Mulla on vähä samanlainen tarina -S- ... No ei ihan pilkuntarkkaan mut suurinpiirtein...
Takana ollut 5v. enemmän tai vähemmän yritystä... Ovista en saanut bongattua ja miehellä siittiöt normaalit... Eli keskityttiin muhun sitten ja sitten sain Femarin käyttöön viime vuoden lopulla ku clomi ei tuottanut mulle tulosta kahden kierroksen jlk... Femarin kun sain käteeni, niin vasta neljännellä kierroksella sain tämän vuoden pääsiäisenä elämäni ekan plussan... Sanoinkuvaamatonta tunnetta, etten millään voinut uskoa sitä... Mutta sitä iloa kesti vain pari vkoa, ku verikokeen tuloksen jlk mulla olikin liian alhaiset hcg -arvot... Lopuksi todettiin kohdunulkoinen raskaus... Sain metotreksaatti solusalpaaja pistoksen... Arvatkaa vain millaiset fiilikset mulla oli tässä viimeiset pari kuukauden aikana... Lannistavaa!!! Todennäköisesti edessä pari kuukauden hoitotauko ja elokuussa taas uutta yritystä putkeen... ***huoooh***

Mulla on päässäni niin monenlaisia ajatuksia suuntaan jos toiseenkin... Mutta koitan kyllä selvittää sen jollain keinoin, koska ei tää kukaan pysty vaikuttaa paitsi Jumala, joka voisi ihmeen tehdä...

Tosi surullista kuulla tarinasi viisikko rex. Voimia sinulle paljon! Hengessä oon mukana vaikken osaakaan muuta kuin kuvitella miltä tuntuu kuulla plussauksen jälkeen suru-uutisia.
Jotenkin tuntuu, että nyt tässä tilanteessani on paljon ahdistavampia ajatuksia kuin mitä ennen plussausta koska nyt pelkää että tämä ei voi päättyä hyvin. Miten se muka heti ekalla kerralla voisi onnistua ja päättyä onnellisesti. Etenkin kun kaksi vuotta ollaa niin kovasti yritetty, onnistumatta. No 18.6. on ultra jolloin ollaan viisaampia. Eli taas piinailua.. kolme viikkoa!

Hei,
Mulla kans sama tilanne. Meilläkin yritystä yli puolitoista vuotta takana. Hoidoissa olemme rampanneet tuloksetta. Söin clomifen tabletteja 6kk ja pistelin itseeni pregnyl-piikkejä ovulaation aikaansaamiseksi. Minulla todettu pco, miehen siittiöissä ei vikaa. Nyt olen ollut 3kk tauolla hoidoista. Tämä on niin yhtä piinaa.. huomaa itse vaan olevansa jo katkera niille joilla on lapsia ja kyselee itseltään että miksi mä en saa. Sitten sellaiset raskautuvat vahingossa kertalaakista, jotka eivät lapsia edes halua...tämä on niiiin epäreilua!! Tuntuu myös että pää hajoaa ja täytyisi jollekkin päästä juttelemaan. Mies ei minua osaa auttaa/ymmärtää, sillä hänellä on entisestä suhteesta jo yksi lapsi.

Joo.... Ja tämän kautta opimme, että vaikka tulisi plussa niin se ei tarkoita yhtään mitään.. Ei, ennenkuin verikoe tulos selviää ja ei vielä sitäkään ennekuin näen ultrassa sykkivän sydämen, mutta ei edelleen sitäkään.. Vaan vasta silloin kun käteeni ojennetaan elävä vauva...

Luulin, että ku plussa tulee niin kaikki ok... Mut se ei ollut sitä lähellekään ja se pilvilinna romuttui täysin... Tästä viisastuneena en halua toista samaa kokea pettymystä vaan edetä vaihe vaiheelta ennenkuin voin huokaista helpotuksesta, että kaikki hyvin...

Mua kirpaisi kyllä kaikista eniten se, että olen vuotanut koko tämä toukokuun ajan ja kälyni synnytti vko sit potran pojan... Mä en ole kertaakaan kysynyt mitään miten kaikki meni jne... en yhtään mitään... Ja eräälle kerroin tästä, joka kyseli kuulumisia ja juuri ku olin tullut labrasta antamasta verinäytteen, oli hän viestinyt siitä kännyllä, että kuinka häntä jännitti mennä neuvolaan kuulemaan tuloksen... Olipa kiva viesti!! Mua niin ärsyttää!! Olen niin viallinen... En ole äiti, en täti, en kenenkään kummitätiä... Olen niin kamala ihminen ettei mulle voi lasta lähellekään antaa... Kaikkea tätä... Ei siihen asiaan voi auta mitään... Miehelläni on veljenpoikia ja hänellä on kaksi kummilasta... Hänestä tykätään!!! Ihme, ku mies huoli mut... Sentään ollaan oltu yhdes kohta 8v....

Voimia paljon niille, jotka ovat menettäneet pienoikaisen alun...Voin vaan kuvitella sitä tuskaa ja muita tunteita, mitä silloin päässä/tunteissa pyörii.
Itse en ole saanut koskaan sitä toivottua plussaa testiin, joten en ole sinällään "menettänyt" mitään. Itselleni on tehty yksi inseminaatio menopurilla ja pregnylillä avustettuna ja ennen sitä muutaman kerran kotikonstein, mutta ollut menopurit käytössä ja pregnyl. Ja clomejakin kokeilin, mutta ne eivät käyneet ollenkaan.
Ja käytin yhdessä kierrossa vielä jotain keltarauhashormonia (muistaakseni) alapään kautta, joka mielestäni vaikutti kaikista eniten mielialaani ja sen jälkeen totesinkin, että nyt hoidot saa vähäksi aikaa riittää. Tuntui että masenti niin paljon, että hyvä kun en lääkitystä jo joutunut aloittamaan. Ja nyt olenkin käynyt akupunktiossa jo varmaan viidesti. Toivottua plussaa se ei ole vielä ainakaan tuonut, mutta edelliset kuukautiset olivat ensimmäiset ikinä minulla, että ei tarvinnut kipulääkkeitä ottaa. Koski, mutta ei niin paljon etteikö olisi kestänyt. Aikaisemmin aina mennyt vähintään 2 tablettia/pv kuukautisten alkupäivinä. Ja muutenkin on jotenkin hormonitoiminnaltaan tasapainoisempi olo. Itse olen tälläinen, että haluan kokeilla kaikkea mahdollista jonkun mielestä "hömpänpömppää", mutta onpahan sitten kokeiltu. Ja meinasinkin tänään käydä ostamassa luontaistuotekaupasta Genee Royal -nimistä tuotetta, jotkut ovat kertomansa mukaan saaneet siitä apua lapsettomuuteen. Kaikkea haluan kokeilla...
Ja sain onneksi myös ajan oman kuntani psykologille, niin pääsee kertomaan tuntojaan jollekkin ulkopuoliselle ja saa uutta näkemystä asiaan, miten toimia/ajatella/työstää lapsettomuutta ja muita mieltä painavia asioita. Toivottavasti vaan olisi henkilö, jonka kanssa tulisi "hyvin juttuun".
Mutta voimia kaikille ja yritetään nauttia ihanasta tulevasta kesästä!

Lotta S. : Hauska kuulla sinua täälläkin... =)
Minulla on siis viimeinen labra käynti tän vkon perjantaina ja maanantaina lääkäri soittaa tuloksen ja sitten "päätetään" jatkosta jotakin... Mä itse luulen, että se menee siihen pari kuukauden taukoon, koska mulla vissiin kehossa "myrkkyä"... En tiedä vielä asiasta enneku vasta maanantaina... Täytyy kattoo sitten... Toisaalta ihan hyvä tekee saada ajatukset muualle ja nauttia Suomen suvesta....

Mulle muuten tuli plussa heti aukiolotutkimuksen jälkeen... Joten saa nähä tuleeko teille sama juttu... Niin ja vaikka tulis plussa niin ei se ihan 100% varma ole...

Kälyni muuten otti muhun yhteyttä pitkästä aikaa ja synnytyksen jlk. tekstiviestillä kuullakseen kuulumisiani ja oli muuten tietoinen... Mä olin vähän, et mitä sanon, mitä sanon.... Lopulta olin sitten täysin rehellinen ja kerroin avoimesti ajatuksistani... Kyllä se helpotti paljon, että ei tarvinnut sisäisesti käpertyä ja ihmisenä mahtava tyyppi... Joten ajan mittaan helpottuu kylläkin vaikka ei nyt tunnu siltä...

Juuri sunnuntaina käytiin miehen perheen luona, jolloin käly synnytti yli puoltoista vkoa sit poikavauvan... Vauvan nähdessäni rupesin purskahtaa itkuun, miten pieni ihmisenalku voi olla... Kyllä siinä itkiskellessäni nielin pettymykset yms... Käly onneksi oli niin ihana ku olla ja voi... Rauhoituttuani ja toettuani, halusin ottaa pienen vaavin syliin... Aivan ihanaa!! Sitä ei voi sanoin kuvin tuntea, miten ihmeen voi saada näin alkuun...

Mulla on nyt sitten edessä kuukauden karenssi ja sit lisäksi kuukauden tauko, ku Tyksis on kesäloma... Katsotaan tuleeko mulla kuukautiset itsestään vai tarviinko lääkkeen sitä edistämään... Aika näyttää, mutta kesä saa antaa uutta ajateltavaa ja tuli juuri sopivasti saumaan tähän....

Varmaan jaksamaan auttaa myös se, ettei oleta että maailma rullaa niinkuin itse haluaisi varsinkaan minkään vuosi- tai kuukausiaikataulun mukaan.

En puhunut vuosiin ja kun puhuin oli terapeutin kommentti niin TÖRKEÄ, etten aio puhua asiasta kuin väkisin.

Ja ehkä joskus, paremmalle terapeutille :)

Hei, hankipas parempi terapeutti. Pitkäkään koulutus ei vielä takaa sitä, että he oikeasti olisivat hyviä terapeutteja. Eli kannattaa kokeilla toisen kerran, minulla tärppäsi terapeutin kanssa jo tokalla kerralla. Nyt sitten parannellaan ekan terapeutin aiheuttamia traumoja :D

En mä taida. Olen niin masentunut koko lapsiasiasta, ettei yksinkertaisesti ole voimia edes terapian miettimiseen. Tai mihinkään.

Ehkä sitten joskus vuosien päästä puhun jossain asiasta... jos pystyn...

Se kommentti ns. ammattilaiselta oli vähän liikaa. Olipa sitten aidosti sitä mieltä tai ei.