Eheytymiskokemuksia

Jotta voisi eheytyä täytyy ensin olla rikki. Jotta voisi uudestaan taas eheytyä täytyy olla valmis luopumaan joistain egonsa rakenteista, mennä rikki ja taas eheytyä. Eheytynyt ei ole mikään lopullinen olotila. Varsinkin kasvussa parisuhteisiin tätä joutunevat kokemaan ihan kaikki ihmiset ovat he sitten he,ho,bi tai le. Tai kaikki eivät halua tai viitsi vaivautua kasvamaan, vaan pysyvät esim. yhdessä ja samassa heitä tyydyttämättömässä parisuhteessa lopun ikänsä. Tärkeätä on päästää joskus irti ja luopua. Joskus irti päästää kun on rikki, jolloin kokee vapaudentunnetta. Joskus taas menee rikki, kun joutuu luopumaan jostain. Kun uskaltaa joskus heittäytyä irti, niin on vain luotettava siihen, että löytää itsensä taas kuivalta maalta. On luotettava elämään.

Heartbreak, hope and go again. Heartbreak, hope and go again....

Vaikka pohdin asiaa taas melko teoreettisella tasolla, niin minulla on omakohtaisia kokemuksia, että noin se jotenkin on mennyt minun osaltani. Myös esim. työpaikkojen ja työuran osalta eikä vain ihmissuhteiden osalta.

Tämä on vähän vaikea aihe. Tai aihe ei ole vaikea, mutta termi on, koska monelle ei-heterolle 'eheytyminen' on lähes synonyymi henkiselle väkivallalle ja sisältää samalla viestin, että et kelpaa sellaisena kuin olet. Ei pitäisi olla yllätys, että eheytymiskokemuksia kyselevä ketju saa osakseen muutakin kuin kauniita tarinoita ehjiltä ihmisiltä.

Mutta niin kuin monelle muulle tällä palstalla vierailevalle, myös minulle ehjäksi tuleminen on tarkoittanut sen tajuamista, etten todellakaan ole hetero. En todennäköisesti edes bi. Ja tämä kokonaisemmaksi ja ehjemmäksi muuttuminen on tapahtunut pohdiskelun ja lopulta rakastumisen kautta. Olen koko nuoruuteni pelännyt itseäni, vaikken edes tiennyt miksi. Olen vältellyt ongelmiani, koettanut kieltää sen, ettei kaikki ole kohdallaan. Kun vihdoin aloin uskaltaa miettiä, mistä minussa on kyse, meni vielä pari vuotta miettiessä ennen kuin asiat alkoivat selvitä. Vaikken sitä pitkään aikaan tajunnut, suuri osa ongelmistani johtui ulkoisesta paineesta syntyneistä peloista. Siitä, että pelkäsin olevani jotakin pahaa. Vaikken edes tiennyt, mitä se paha minussa oli. Pitkään (pari vuosikymmentä) yritin vain vältellä itseni kohtaamista. Kun sitten lopulta en enää tiennyt kuka olin tai mitä halusin, aloin vihdoin miettiä asioita ja itseäni. Kirkon ja joogan kautta kiertämällä päädyin lopulta sinne missä nyt olen. En enää pelkää itseäni, olen uskaltanut rakastua, olen uskaltanut haluta. Ja jos nyt en ihan särötön ole vieläkään, niin sentään paljon ehjempi kuin ennen ja lähempänä todellista itseäni.

Onko eheytymisessä, esim "uskonnollisessa" eheytymisessä heteroksi sitten jotain erityistä joka sinua kiinnostaisi?

jos olet tänään rikki niin huomenna olet vahva . ja hyvää seuraa joka paikassa . sikshän me täällä ollaan .

Ensin ahisti olla hetero, sitten aattelin et oon bi, mut lopulta 14-vuotiaana tajusin ja päätin, et lopetan itselleni valehtelun ja oon ihan lesbo vaan.

Uskonnosta eheydyin, kun älysin parikymppisenä, että sehän on totaalista epäuskottavaa sheissea ja tervehdyin ateistiksi.

Nyt on ihana ja vapaa olo! :)

Johan tämä on todistettu että ns eheytyminen on täyttä soopaa. Siinä ei olla onnistuttu eikä onnistuta.Kuinka ihmistä voi muuttaa. Ei mitenkään. Ihminen voi itse päättää mitä tai minkälainen elämänsä on.Sitä voi elää kappissa koko elämänsä tai olla elämättä.
ns eheyttäjät ovat yleensä heteroita. Miksi? miksi heteriot haluavat ketään eheyttää tai mikä oikeus heillä on edes kuvitella että ihminen voidaan muuttaa joksikin muuksi. Tuota sanotaan aivopeuksi ja se kyllä tiedetään mitä se tekee ihmiselle.
Minusta on äärimmäisen vaarallista esim nuorten parissa puhua eheyttämisistä kun nuori hakee muutenkin identiteettiään. Ihan kuin nuori ei saisi olla , tai häntä ei hyväksytä juuri sellaisena kuin hän on.
voisin sanoa tarvitsevani terapiaa jos en osaisi rakastaa.

Riippuu tilanteesta. Ihmettelen sitä, kuinka lepakot ja homot kategorisoivat itsensä. On aivan sama, mihin kukin kategorisoi itsensä.

Lyhyesti sanottuna, sinä elät tunteinesi tässä yhteiskunnassa ja tärkeintä on että sinä olet sinut asian/tapahtuneiden kanssa.

On loppujen lopuksi ihan sama, mikä sinä olet ja millainen olet. Pääasia on että pystyt toimimaan tässä yhteiskunnassa ja sen asettamissa velvollisuukssa ( tuomaan verotuloja valtiolle).

Todellisen rakkauden, olipa kyseessä mies/nainen, tuntee sydämessään ja jos et saa / pysty elämään sellaista elämää kuten sydämesi sanoo, sinun on sopeuduttava. Millään muulla ei ole merkitystä. Vaikea muuten kommentoida kun ei tiedä sun kokemuksiasi.

On ihan sama, mitä teet työksesi, pääasia on että kykenet työntekoon. Vähemmistökulttrit tavallisesti työskentelevät ns. paremmissa paikoissa, jotta voivat lunastaa oikeuden olla sitä mitä ovat, ja heidän on todistettava kaikilla tasoilla olevansa varteenotettava ja uskottava. (jossei lueta lukuun keskenkasvuisia ja tämän ajan ruokkimaa kaikki seksuaalisuus on sallittua ja kokeilu siinä sivussa -lepakkoa/bitä/homoa -itseään etsivää parikymppistä, joka ei osaa eritellä tunteitaan verrattuna kypsään aikuiseen. )

Kyllähän se on selvä, ettei kukaan osaa ennustaa, minkälaisia tuulia elämä tuo tullessaan, millaisiin pohdintoihin ihminen elämänsä aikana joutuu, vaikka kuinka tietäisi että kakskakkosena olisi aivan selkeä käsitys siitä että on lepakko/homo/bi!

Heteroliitoissa epäonnistumiset on sallitumpia. Siellä missä heillä epäonnistumiset ja vastoinkäymiset ovat aina ok ja normikriisi, sukup. vähemmistöön kuuluvalla ei.

Ts. vaatii varsin paljon, jotta et menetä uskottavuuttasi muun maailman silmissä ollaksesi uskottava. Puitteiden ja vakaumuksen on oltava kunnossa -huolimatta siitä, onko parisuhteessa rakkautta vaiko ei ja mikä parisuhteen loppujenlopuksi pitää pystyssä.

Sun on oltava valmis aivan kaikkeen, ihmisyytesi menettämiseenkin muiden silmissä, eväät työstää kaikesta koituvaa häpeää, sekä perustelut kaikelle mitä olet tuntenut /kokenut.