Apua tarvitseva

No, mä olen ainakin lähes kokonaan parantunut (tuskin tällä foorumilla pyörii kauheasti ihmisiä, jotka olisivat aivan täysin terveitä). Olen edelleen aika ankara itselleni ja syön tosi kevyesti, mutta sentään syön (jopa useita kertoja päivässä :)), ja olen normaalipainon puolella. Voin jopa nykyään sanoa tykkääväni ruoasta ja syömisestä.

Neuvoja on vähän vaikea antaa, koska kaikki on niin erilaisia, ja silloin kun anoreksia on pahimmillaan, anorektikko ei oikein halua uskoa mitään mitä hänelle sanotaan (kokemusta on). Mulle auttoi näiden asioiden miettiminen:

- Vaikka anorektikko tyypillisesti kuvittelee, että elämä jotenkin muuttuu paremmaksi kun vaan menettää vielä ne kaksi, viisi tai kymmenen kiloa, sitä pistettä ei todellisuudessa koskaan tule. Toistan: ei koskaan. Kun siihen alkuperäiseen tavoitteeseen on päästy, on pakko vaan jatkaa ja jatkaa, koska pelko kontrollin ja elämänhallinnan menetyksestä ajaa siihen. Tämä kierre loppuu ainoastaan kuolemalla tai paranemalla.

- Voit yrittää miettiä myös, miksi sulla on tarve säilyttää kontrolli ja olla ehdottoman täydellinen ja virheetön. Omalla kohdallani syynä oli osittain perheongelmien, yksinäisyyden ja koulukiusaamisen synnyttämä arvottomuuden tunne. Kuvittelin, että ruoasta kieltäytyminen on merkki tahdon lujuudesta ja sisäisestä voimasta. Ajattelin, että en osaa mitään muuta, mutta tän mä osaan. Muiden vahvuuksien löytäminen auttoi paranemaan.

- Käytännön asioista sen verran, että nälkää ja täydellistä syömättömyyttä kannattaa välttää. Tiedän, voi kuulostaa vaikealta, mutta syömättömyys johtaa vain säästöliekille menemiseen, väsymykseen, ruoansulatuksen pysähtymiseen, ahmimiskohtauksiin ja henkiseen pahoinvointiin. Syö päivittäin jotain, vaikka tosi kevyesti, mutta syö kuitenkin. Salaattia, hedelmiä, marjoja, tuoreita kasviksia. Et sä oikeasti heti liho kuin pullataikina. Mäkin vedän nykyään usein lounaaksi ison lautasellisen tofusalaattia ja marjasmoothien ilman mitään sen kummempia tunnontuskia, koska tiedän kaiken sen kuluvan peruselintoimintoihin ja urheiluun.

Mä oon 18-vuotias tyttö ja sairastanut anoreksian. En ollut sairaalassa mutta musta syömishäiriöitä ei voi luokitella sen mukaan. Sillä kyllä uhattiin ja paino oli alhainen.

En selosta sen pidemmin mun tarinaa, perus pakkoliikuntaa, kontrollointia, syömättömyyttä ym. Vuoden jatkui, kunnes sain apua. Hoidossa ilmoitin, etten aio lihoa. Pääsin psykologille, ravitsmeusterapeutille ja fysioterapeutille.

Olin tosi syvissä vesissä vielä muutama kuukausi sitten. Itkin ja maailma romahti, kun paino nousi puoli kiloa. Kun söin vähän enemmän. Kun en liikkunut jonain kertana. Pelkäsin, että normaalipainoisena olisin lihava. Oon itkenyt vanukkaan vierellä. Jos söin pullan, pelkäsin että lihon. Se tapahtui sinänsä, että alipaino kohosi heti, jos söi vähänkin enemmän. Nyt normaalipainossa se ei tosiaankaan enää vaikuta. Paino pysyy, vaikka joskus herkuttelisi enemmänkin!

No, ravitsemusterapeutti lisäsi syömistä. Fysioterapeutti rauhoitti liikkumista, opetti että fiilis on tärkein. Psykologi auttoi neuroottisessa mielessä.

Oon paljon paremmassa kunnossa ja nään mun elämän! Paino nousi, se oli vaikeeta sietää. Ihan kamalaa oikeastaan aluksi. Pelkäsin, että se näkyy. Nyt oon kerännyt neljä kiloa ja oon normaalipainoinen mutta rajalla. Kuukautiset eivät ole vielä tulleet. Joskus on pahoja päiviä ja ällöttää oma kroppa, koen olevani läski. Liikun rajoilla, jotka alkaa olla vaikeeta sietää ja toivonkin kuukautisten tulevan. Tosin se ja naisellinen lantio hämäävät.
Mutta suurimman osan ajasta tajuan, että olen edelleen aika hoikka. Oikeastaan nyt vasta tajuan sen paremmin. Syömättömyys vääristää kuvaa. Näin itseni läskinä alipainoisena ja olisin nähnyt, vaikka paino olisi pudonnut lisää. Nyt kuva on jokseenkin realisoitunut.
Lisäksi musta on ihanaa huomata kuinka kasvot on alkaneet loistaa, hiukset kasvaa. Näytin puolikaljulta syöpäpotilaalta huonokuntoisine hiuksineni ja tummine silmänalusine vielä jokin aika sit.
Kavereiden kanssa on ihana juhlia, liikunnasta on ihana nauttia ja ruoka on hyvää! Mulle ei oo enää paniikki, jos herkuttelen jossain. Voin elää ja tehdä asioita, eikä se, että "jossain pitää syödä" tai "se vie aikaa liikunnalta" estä mua elämästä. Fiilis on ihan toinen, kun jaksaa! Nauran paljon ja iloitsen mun elämästä. Iloitsen niinkin pienistä asioista kuin uskalluksesta ostaa karkkipussi elokuviin!

Paraneminen ei oo pelkkää ruusuilla tanssimista. Takapakkeja tulee, joskus on vaikeampaa ja joistain asioista on vaikeampi irrottaa.
Edelleen oon aika tarkka syömisessä, noudatan ateriasuunnitelmaa ja sen ylittäminen ahdistaa. Ahdistus ei kuitenkaan hallitse tai jää päälle, vaan menee ohi. Edelleen on joitakin vaikeita ruokia tai ruoka-aineita mutta pyrin syömään kaikkea.
Joskus stressaan liikunnasta, että teenkö sitä tarpeeksi ym. mutta koska teen paljon muutakin nykyään, tiedän ettei aikaa edes olis enempää. Ja ihmisellä pitää olla muutakin.
Punnitsen itseni yhä kolmesti viikossa. Se on vaikein pala päästää irti. Nyt olen sen verran vahvoilla, että alotan psykoterapian.

Tulipa siitä nyt romaani kuitenkin :D mutta voit ainakin varmaan samaistua, siinä vertaistukea.
Mun yksi neuvo on, että hanki ehdottomasti apua. Se voi tuntua vaikeelta ym. mutta ilman sitä paraneminen on mahdotonta mun mielestä. Uskalla tehdä se. Sun ei tarvitse pystyä vielä muuhun, kun siihen että haet sitä ja istut auttajan kans samassa huoneessa. Avunhakemisessa se ongelman myöntäminen voi olla yks isoimmista haasteista mut se on avain paranemiseen.

Terveydenhoitajalta, nuoriso-ohjaajalta, poliklinikalta tms voi hakea apua. Koska pyydät apua, haluat sitä tai edes osa susta haluaa. Se on tosi hyvä! Älä kadota sitä halua, koska se kantaa pitkälle ja voimistuu asioiden edetessä.
Motivoi itseäs paranemaan. Yritä syödä edes vähän enemmän, koska syömishäiriöstä paranee vain syömällä. Anna ihmisten auttaa ja anna paranemiselle aikaa.

Susta ei tule lihavaa, vaan sä saat sun elämän takas. Kun sä alat syödä, se ahdistaa aluksi mut se helpottaa syömishäiriöoireita ja vähitellen saat voimia takas. Lopulta se on sulla otteessa, ehkä häilyy joskus taustalla mutta ei sun elämän pääasiana. Joskus se on kokonaan poissa.

Oot arvokas ja hieno tyttö, ansaitset elämisenarvosen elämän! Anoreksia ei ole sitä. Sulla on täydet mahdollisuudet parantua. Tsemppiä todella paljon!

Yritä jaksaa! Valo odottaa jossain, kun vaan jaksat ja yrität syödä. Jokainen suupala on lääkettä toipumiseen.

Hyvä, että sulla on kavereita, jotka pitävät huolta. Se voi ahdistaa mutta ne yrittää vaan löytää sut anoreksian alta.

Se ei haittaa, ettet vielä pysty puhumaan terveydenhoitajalle kaikesta. Pääasia, että olet tavannut hänet. Yritä saada sanottua edes jotain, jotta saisit parhaan mahdollisen avun tilanteessasi.

Tsemppiä!!!

Se paras ystävä on varmasti hirveän huolissaan ja peloissaan kun näkee, mitä teet itsellesi eikä osaa auttaa mitenkään!
On kauheaa katsella miten rakas ihminen tuhoaa itseään. Ei kuuntele, ei halua uskoa totuutta, on kuin jonkinlaisessa psykoosissa.
Tiedän tuon kaiken, itse moni-moni-moni vuotinen anorektikko. Nyt taistelemassa tästä irti. Ja voi mitren vaikeaa se on!! Et edes usko!
Ja minun piti käydä kaksi kertaa tuonelan portilla ennenkuin aloin vähitellen tajuta. En liioittele, olen 168cm ja alimmillani 33 kg. Enkä tajunnut että olen todella sairas. Tunsin itseni aina vaan merinorsuksi. Tavoitteeni oli 29 kg, johon en koskaan päässyt, vaan sairaalaan tippaan!
Tiedän, että sairas mieli estää näkemästä totuutta. En osaa neuvoa, itsekin keskellä tätä taistelua vaikka olenkin saanut jo 10 kg lisää tuohon alimpaan, jossa olin noin 3 vuotta sitten. Että helppoa tämä ei ole, ei se paino niin vaan nouse! Saan onneksi hyvää asiantuntevaa apua psykologilta ja säännöllisiltä lääkärikontrolleista.
Niin että kyllä se ystävä ja muut läheiset käyttäytyy niinkuin nyt tekevät, koska ovat TODELLA huolissaan ja avuttomia! Heitä pelottaa!