Mitähän helvettiä oikein tekisin?

Kunhan tässä kirjoittelen omasta tilanteestani.

Olen nuori, 27-vuotias mies. Ja olen tässä tulossa siihen tulokseen, että elämäni on jokseenkin tullut umpikujaan. Olen työtön, minulla ei koskaan ole ollut tyttöystävää, vaikka sellaista kovasti kaipaisin elämääni. Olen siis täysin kokematon, vaikka olen lähes kolmekymmentä jo!

Se ahdistaa ja vituttaa, varmaan siksi olen alkanut myös alkoholia käyttämään aikaisempaa enemmän.
Aikaisemmin nautin sitä noin kaksi kertaa kuussa viikonloppuna baarissa käydessä. Baarithan ovat yksi keino tutustua vastakkaiseen sukupuoleen, mutta olen ollut jotenkin vitun estynyt ja ujo, kun pitäisi naisille alkaa juttelemaan. Siitä turhautuneena olen vetänyt aina pään täyteen, helvetinmoiseen känniin, joka tuskin naiseen tekee fiksua vaikutusta. Ulkonäöstäni naisten saamisen vaikeus ei johdu, olen komea mies. Nykyään olen alkanut tissuttelemaan pari kertaa viikkoon plus viikonlopun rankemmat ryyppäämiset päälle. En tiedä onko tuo vielä kovin pahalla pohjalla, mutta tuntuu huolestuttavalta jo minusta.

Todennäköisesti tämä estyneisyyteenikin siis johtuu omasta synkästä tarinastaan; siitä että olin rankan koulukiusaamisen uhrina koko peruskoulun ajan. Viimeisestä vuodesta en käynyt kuin vajaan puolet ja tämänkin yksityisopetuksena. Sain kuitenkin päästötodistuksen jotenkin. Jotkut eivät pidä koulukiusaamista niin rankkana asiana, jätän tälläiset näkemykset omaan arvoonsa. No, yritin käydä lukiota, mutta ahdistus oli jäänyt päälle kiusaamisesta; käytin paniikkihäiriöön tarkoitettuja rauhoittavia siihen aikaan väärin, vedin niitä niin etten lääkepöpperössä sitten oppinut mistään mitään. Sitten lopetin lukion, olin siinä pari vuotta kotona, minulle ehdotettiin psykoterapiaa, joka on varmaan yksi syy miksi vielä näinkin hyvin tänne asti olen jaksanut.

Terapian jälkeen lähdin opiskelemaan kauppakouluun ja valmistuinkin. Motivaatio kuitenkin hävisi loppuvuotena. En tosin ole saanut oman alan töitä vielä ollenkaan. Ei sillä että olisin edes innokkaasti edes hakenut ja kysellyt. Olen kuitenkin vapaaehtoisesti ollut pari kertaa erilaisissa työelämävalmennuksissa. Mutta alkoi vituttaa kun sain lukea että näihinkin kuulemma pakotetaan ihmisiä.

Muutenkaan en halua viettää loppuelämääni tuollaisissa yhdistyksissä roikkuen; haluan opiskella kunnon ammatin, löytää naisen jota rakastaa ja perustaa joskus perheen. Kaikki nuo näyttävät vain niin vitun kaukaisilta nyt että on parempi vain nauttia näitä ostamiani kalja-tuotteita. Perjantaina ostan viskiä.
Tiedän kyllä ettei se mitään ratkaise, mutta saa tuntemaan lähes 30-vuotiaan työttömän, neitsyen miehen elämän edes vähemmän siedettävältä...

Hain kiinnostavalta tuntuvalle sosiaalialalle AMK:hon, mutta sain tänään sellaista postia että vitun pisteeni eivät riitä edes valintakokeeseen. Asun pienellä paikkakunnalla ja haluaisin pois täältä muualle opiskelemaan ja tutustumaan uusiin ihmisiin. Täällä tunnen vain pyörivän samaa ympyrää, samojen ongelmieni kanssa.

Olen hakenut mielenterveystoimistosta jälleen apua ja vaikka siellä puhuminen jokseenkin tuo tukea tilanteeseeni, olen hakenut uudelleen psykoterapialle jatkoa, jota ei kuitenkaan kovin helpolla myönnetä, koska olen ilmeisesti liian terve, vielä toistaiseksi ainakin.

Saa kommentoida, esittää näkemyksiään tilanteestani.

Tosin tunnen että, minulla on vielä toivoa; olen fiksu nuori mies, minulla on mitä parhaimmat vanhemmat, pari hyvää kaveria ja uskoa siihen että minullekin on olemassa jossain se oikea tyttöseni, jonka kanssa perustaa sellainen elämä mitä todella haluan elää. Siinä syy, joka antaa minulle vielä toivoa jatkaa.