synnytys ilman isää

...

Olen synnyttänyt ilman isää, (ennemminkin siittäjää, eihän se mikään isä mun lapselle ole) ja olen yh. Isän sijasta otin synnytykseen mukaan äitini, ja hänestä oli paljon tukea ja synnytyksestä on jäänyt ihana muisto (ja kuviakin on! ;) ).

Synnytin ilman puolisoani, kun emme saaneet kolmelle muulle lapselle hoitajaa ajoissa. Tosin hän myöhästyi vain 15 minuuttia ja ehti ottamaan ensitisukuvia ym. Puolison poissaolo ei kyllä minua haitannut mitenkään, jotenkin sitä on niin keskittynyt siihen omaan suoritukseen, että ei sillä sitten ollutkaan niin väliä, kuka paikalla on juuri sillä hetkellä. Puoliso oli kyllä harmissaan, mutta tokeni aika äkkiä.

Jos isä tai joku muu läheinen ei pääse paikalle, niin voisitkohan pyytää kätilöä esim kuvaamaan vauvan puntarissa ja sitten rinnallasi kun vauva siihen laitetaan? On se totta että olisi kiva olla edes joku kuva muistona vauvan ensihetkistä.

Synnytin myös ilman lapsen isää. Oli lähtenyt toiselle paikkakunnalle rekkahommiin kun lähtö itselle tuli. La ol vielä aikaa eikä odotettu vielä syntyväksi.

Yritti kyllä tulla mutta ei ehtinyt. Mukana oli sitten oma äitini. Mutta ei siinä tilanteessa oikeasti edes ketään kaipaa tai tarvitse. Siihen synnytykseen keskittyy niin sadalla ettei edes välitä kuka siellä on.

Nyt voisin hyvinkin mennä ihan yksin synnytykseen. Ilman ketään.

Mä synnytin osan synnytysajasta yksin. Menimme yhdessä sairaalaan, mutta kun aluksi ei oikein mitään tapahtunut lapsivedenmenon jälkeen isä lähti kotiin nukkumaan. Isä oli sitten viimeiset 2,5 tuntia synnytyksessä mukana. Hän olisikin oikeasti halunnut tulla vasta sitten kun vauva juuri syntyy, mutta en oikein ollut ymmärtänyt koska hänelle pitää soittaa että tule nyt. Olisin kyllä mielummin synnyttänyt koko synnytyksen yksin. Aluksi kun menimme sairaalaankin hän oli vain vaivautunut. Sitten taas kun tuli myöhemmin olin saanut juuri epiduraalin ja olisin halunnut nukkua. Mutta oman tyhmän tapani mukaan ajattelin että kerran hän nyt tuli hänen kanssaan pitää seurustella. Olihan siitä tosiaan aika lailla vain keskittynyt synnytykseen, eikä miestään niin ajatellut, mutta olisi ollut kiva, jos olisi edes vähän tukea saanut.

Moni isä on vaivaantunut synnytyksessä ja vähän pihalla, koska eivät tiedä, mitä siellä tekisivät. Ei välttämättä ole "hienoa" katsoa, kun rakkaaseen ihmiseen sattuu, eikä kukaan anna keinoja olla avuksi. Doulan mukana olo voi saada nämä isät ymmärtämään, kuinka hienoa se onkin olla synnyttäjälle avuksi.
Eikä synnytykseen tarvitse tukihenkilöä, jos on valmistautunut hyvin ja synnytys on nopea. Ja henkilökunta antaa yleensä aikaansa sitten enemmän yksin synnyttävälle kuin synnyttäjille keskimäärin (paitsi ruuhka tilanteissa).

Sain pysyvät traumat. Koen ettei isää kiinnostanut sen vertaa että olisi paikaklle tullut. Eriarvoisuudentunne, hyvätyksitulemisentunne, yksinäisyys, häpeä, huonommuus siinäpä päällimäiset tunteet.

Painiostin isän vahinkovauvamme synnytykseen. Isää ei pahemmin salissa näkynyt, eikä ota kontaktia lapseenkaan. Erosimme synnytyksen jälkeen. Eli en ottaisi enää jos tietäisin paremmin. Halusin välttyä häpeältä, että synnytyän illman isää. Eli minulle riitti että henkilökunta luulee isän olevan lapsesta kiinnostunut.

Kuka haluaa valokuvia itse synnytyksestä?! No, meitä on moneen junaan..
Mä en halunnu miestä synnytykseen aluksi, mutta hän halusi tulla ja lopulta suostuin. Kuvia ei tosin kumpikaan haluttu ite tapahtumasta, öö?
Sit kun lapsi oli syntynyt niin sitten kuvia otettii minkä ehdittiin.
Mitä varten muuten kuvia pitäs synnytyksestä ottaa, katotteko niitä ite vai kenties näytätte koko suvulle "tässä näkyy jo päätä" ?

Minua jännitti ja jonkin verran pelottikin synnytys, ja itselleni oli ensiarvoisen tärkeää, että mies oli kanssani h-hetkellä. Olin yhden yön sairaalassa yksin, kun synnytystä käynnistettiin, ja silloin miehestä tuskin olisi ollut paljon apua, vaikka heräsinkin joka supistukseen. Hän tuli seuraavana päivänä jonkun tärkeän työkokouksen jälkeen kun supistukset olivat jo hyvin voimakkaat. Hänen läsnäolonsa osoittautui henkisesti tärkeäksi, etten jäänyt yksin kun vauvalla oli synnytyksen jälkeen ongelmia, enkä saanut häntä syliini ja lääkäri ja kätilö keskittyivät vauvaan. Onneksi mieheni oli siinä kanssani. Miestä ei kuitenkaan pidä pakottaa mukaan... ensin omanikin epäröi, mutta oli sitten ylpeä leikatessaan napanuoran jne.

Minulla synnytys alkoi keskiyöllä lapsiveden menolla käynnistyskapseleiden seurauksena. Huonekaverini kehoittivat minua soittamaan mieheni paikalle ja olivat kauhuissaan kun sanoin vain että en halua häntä sinne. Mitä hän siellä olisi tehnyt katsomassa kun nukun supistusten välit ja irvistelen niiden aikana? Lähetin vain viestin että "nyt meni vedet mutta nuku sinä vain ja pidä huoli ensimmäisestä lapsestasi. viestitän taas kun tulee jotain." Siinä vaiheessa kun supistukset olivat niin kovia että pyysin epiduraalia (jota en ehtinyt koskaan saamaan, niin kuin en muutakaan lääkkeellistä kivunlievitystä) en ehtinyt edes ajatella niin paljoa että olisin pistänyt viestiä et nyt syntyy, tule tänne. Synnytys kaiken lisäksi eteni niin vauhdilla että mies ei olisi millään ehtinyt edes paikalle. Enkä minä osannut kaivata häntä kun keskityin niin täysin puskemaan esikoistani maailmaan. Mies ehti paikalle noin tunti lapsen syntymän jälkeen ja sai pienokaisen heti käsivarsilleen ja minä pääsin suihkuun.

Ei kannata niitä kakaroita hankkia jos ette pysty edes synnyttämään yksin. Typerää vaatia miehiä katselemaan alapäävärkkejänne ja repeytymiänne tuntikausiksi. Voi miesparat!