...rakastaa! Tai en tiedä oonko koskaan osannutkaan... En halua luottaa enää kehenkään. Jos joku välittää, teen mitä vain ettei näin olisi. Ja jos joku pidemmän aikaa välittää, revin itseni verille, sirpaleiksi.
Miksi ihminen suojelee itseään satuttamalla? Haluan rakastaa, en vain halua että minuun sattuu enää.. Jos joku pitää kiinni se helpottaa, mutta se vain tuntuu niin väärältä, liian väärältä. Se joku varmasti vielä satuttaa. En osaa elää jos minua ei satu. Toisaalta en halua elää koko ajan hiljaa itkien..
Onkohan mitään enää tehtävissä... Näinkään en jaksa....
Miksi ihminen suojelee itseään satuttamalla? Haluan rakastaa, en vain halua että minuun sattuu enää.. Jos joku pitää kiinni se helpottaa, mutta se vain tuntuu niin väärältä, liian väärältä. Se joku varmasti vielä satuttaa. En osaa elää jos minua ei satu. Toisaalta en halua elää koko ajan hiljaa itkien..
Onkohan mitään enää tehtävissä... Näinkään en jaksa....
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tässä tekstissä ei ole uskonnollista käännytystä.
Itse luotin aikoinaan vain muutamaan ihmiseen. Sitten jouduin samojen ihmisten pahoinpitelemäksi, jota jatkui vuosia.
Kun pääsin pahoinpitelyn kierteestä, meni 10 vuotta, etten luottanut edes itseeni.. ajauduin vain kaiken mukana ja valitsin helpoimman vaihtoehdon kaikesta. Suunnittelin kaikkea pahaa itselleni. Osan niistä toteutin.. vaikken niissä onnistunutkaan. Tästä seurasi, että ajattelin epäonnistuvani kaikessa.
Ihmissuhteita tuli ja meni.. kaikki menivät aika varmasti sen vuoksi, kun en osannut sanoa tai näyttää mitään tunteisiin viittaavaa. "rakastatko minua?" .. "niin kait"
Mielenterveyslääkäreilläkin kävin, suunnilleen joka kerta vain istuttiin hiljakseen ja juteltiin välissä jotain menneestä ja muustakin. En osannut kertoa asioita hänelle ja hän ei osannut kysyä.
Vasta siinä vaiheessa kun sain ystäväkseni sellaisen ihmisen, joka ei kadonnut ensimmäisten (tai nykyyään arvioituna .. äärettömän määrän) vaikeuksien jälkeen.. on minustakin alkanut kadota se itsetuhoisuus ja tunteidennäyttämisvaikeus.
On minullakin vielä vuosikymmeniä aikaa yrittää olla iloinen elämästäni.
Asiaan tarvitaan se ystävä joka välittää ja estää sinua tekemästä pahaa itsellesi. Se voi tuntua väärältä tai vaikealta .. ja voi viedä loppuelämän aikaa .. mutta se on sen arvoista.
Viestisi kuulosti kyllä niin tutulta. Nykyään minulla ei ole noin voimakkaita tunteita, mutta ennen oli. Ymmärrän tuskasi erittäin hyvin.
Sanoisin, että itsensä satuttaminen ja kaikkensa tekeminen siihen, että kukaan ei välitä/välittäisi, on todellakin itsensä suojelemista, kuten sanoit. Tietysti vääränlaista suojelemista, koska sekin sattuu.
Mitä vain tekee, sattuu. Ja, tosiaan, jos joku harvoin pitääkin lähellä, se tuntuu väärältä tai muuten oudolta. On vaikea uskoa, että hän pitää jatkossakin hyvänä. Satuttaminen ja hylkääminen ovat jotenkin tuttuja asioita.
Jos sinua on aina satutettu -tai hyvin usein- ei ole ihme, että et kykene luottamaan rakkauteen -oli sitten kyseessä kuka tahansa. Tällainenhän on hyvin raskasta ja vastauksiakaan ei ikävä kyllä tunnu olevan.
Vaikka olen itse kokenut tuollaisia tunteita, en osaa oikein auttaa. En tiedä, että miten olen selvinnyt, koska minäkin olen ollut niin umpikujassa, kuin vain ihminen voi olla. Ehkä se on aika, ehkä pohjimmainen luottamus parempaan huomiseen, en tiedä.
Toivon, että tunteesi voisivat edes lieventyä. Kauan tuollaista ei jaksa. Jos haluat, voit vaihtaa kanssani kokemuksia s-postitse : [email protected].
Hyvää kesän jatkoa ja VOIMIA!!! T.pohdiskelija