ongelmistaan ja muistoistaan esimerkiksi ystäville ja psykologille? Täällä masennus-palstalla liikkuu paljon ihmisiä, jotka murehtivat sitä, miksi itkevät vuolaasti vaikkapa psykologin juttusilla. Onko kuitenkaan sellaisia, joilla on aivan päinvastainen ongelma, kuten minulla: kun kerron elämästäni yksityiskohtia, jotka saavat jopa muut läsnäolijat (vähän kuulijasta riippuen) liikuttumaan kovasti ja itkemäänkin, omista suupielistäni purskahtelee naurua, monesti täysin tahtomaton reaktio.
Eräskin ystäväni, jolle menin avautumaan taannoin, ihmetteli minulle ääneen, että valehtelenko hänelle päin naamaa, koska minulla oli hillittömän hauskaa kertoessani eräästä pahoinpitelystä, jonka uhrina olin. Kuitenkin, yksin ollessani ja mieheni läsnäollessa itken jopa monia kertoja päivässä äärimmäisen vuolaasti samaisia asioita muistellessa.
Mistä ihmeestä tämä kertoo? Siitäkö, että lapsuudessani rankaistiin kovasti tunteiden näyttämisestä ja kehoitettiin ainakin ihmisten edessä olemaan ihmisiksi? Tämä haittaa jollain tavoin jo elämääni, koska hoitosuhteessanikin varmasti epäillään minun olevan pikemminkin patologinen valehtelija kuin ihminen, joka aidosti kärsii.
Eräskin ystäväni, jolle menin avautumaan taannoin, ihmetteli minulle ääneen, että valehtelenko hänelle päin naamaa, koska minulla oli hillittömän hauskaa kertoessani eräästä pahoinpitelystä, jonka uhrina olin. Kuitenkin, yksin ollessani ja mieheni läsnäollessa itken jopa monia kertoja päivässä äärimmäisen vuolaasti samaisia asioita muistellessa.
Mistä ihmeestä tämä kertoo? Siitäkö, että lapsuudessani rankaistiin kovasti tunteiden näyttämisestä ja kehoitettiin ainakin ihmisten edessä olemaan ihmisiksi? Tämä haittaa jollain tavoin jo elämääni, koska hoitosuhteessanikin varmasti epäillään minun olevan pikemminkin patologinen valehtelija kuin ihminen, joka aidosti kärsii.
Vastaukset 20
Vanhimmat
tuntuu kovasti pahalta nähdä, kun muut pahoittavat mielensä minun avautumisistani. Haluan joskus tietoisesti "keventää" sanomaani tällä keinoin.
Kyllä, keskustellessani terapeuttini kanssa saatan hymyillä huvittuneena tai naureskella omille asioilleni ja oireilleni. En jaksa murehtia, että luuleeko hän että keksin asiat päästäni kun naurattaa, tuskimpa sentään. Kai se on sitä että tajuaa itse että oma elämä on ns. hullua.
NINKÖ ?
jep. välillä istun kanssa mth:ni kanssa huvittuneena, vaikka puhun AINA totuudesta.
Millaisia tunteita koet, kun kerrot kokemuksistasi ja naurat samalla? Mulle tuli mieleen, että ehkä nauraminen on suojautumiskeino. Suojelet sillä itseäsi kipeiltä tunteilta. Tiedä sitten...
Joskus itsekin sorrun naureskeluun tai olen tunteeton vakavasti asioista puhuessani. Kyse on vain siitä, että tunneyhteys puuttuu.
Nauraminen on tosiaan yksi tapa millä ihminen alitajuntaisesti suojelee itseään kipeiltä asioilta. Periaatteessa se on eräänlaista mustaa huumoria. Kun ihmisen ajattelussa on ristiriitoja, hän ihminen saattaa alkaa tiedostamatta ajattelemaan ongelmiaan jonkinlaisina vitseinä.
kuulostaa tutulta. En välttämättä naura vaikeista asioista puhuessani, mutta heittelen väleihin jatkuvasti jotain "tosi hauskoja" heittoja, joille sitten naurahtelen. Psykologi harvoin nauraa takaisin, tajuaa ettei kyseessä ole oikea vitsi vaan kai tapa käsitellä asiaa.. ilman noita naurahteluja en varmaan puhuisi ollenkaan
Edellinen lääkärini hoki kaiken aikaa, kuinka nauraminen (=kikattelu) on minun selviytymisekinoni. En todellakaan kykene hallitsemaan tilanteeseen liittyvää dramatiikkaa vaan kuulostan omasta mielestäni yksinkertaisesti naurettavalta. Yritä siinä sitten selittää, miksi naurattaa vaikka puhuu samanaikaisesti supervakavista asioista :D
Sinulla on varmaan opittu keino tomia noin: voi olla että perheessänne ollut puollustuskeinona maustaa ikävät asiat huumorilla näin lohduttautua kurjuudessa naurulla, toisaalta näin helpottaa ja sääsätää läheisten tuntemuksia ottaessa vastaan ikäviä uutisia.
Voi olla että et kestä sääliä, myötätuntoa. Et varmaa itsekkään kestä esim. kauhua, nöyryytystä ja kipua tunteena, vaan muutat tunteet juuri päinvastaiseksi. Kyllä ihminen yrittää sopeutua ja peitää:samalla huijaa toisa ja ennen kaikkea itseään.
Voi viitata myös skitsofreniaan.
Ehkä ei nyt ihan tommosenaan :O Vähän jotain järkee peliin ,tutustu aiheeseen!
Nauraminen esimerkiksi läheisen kuolemalle, jollekkin traagiselle asialle, tai siis nauraminen silloin kun sen ei todellakaan tuli olla ajankohtaista, on skitsofreniaan osuva oire.
"tommosenaan" se on tismalleen, järkeä on pelissä täällä, pitäisikö sinun tutustua kommenttiin ennekuin kommentoit perättömiä kommentteja?
Työskentelen päivittäin skitsofreniaa sairastavien kanssa, kyllä minä olen tutustunut aiheeseen.
Ole hyvä.
Jos yhtään luit aloittajan kirjoitusta, tajusit varmaan, ettei tämä ole skitsofreniaa vaan puolustusmekanismi. Terveisin päivittäin masennusta sairastava.
En lukenut, kuten varmaan tajusit.
Terveisin päivittäin masennusta, posttraumaattista stressihäiriötä, yleistynyttä ahdistuneisuushäiriötä, pakkooireista häiriötä, sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastava sekava olento.
Ole hyvä.
Kylähän se tiedetään että se on oire. Mutta että nauraminen ainoana kuvattuna oireena, varsinkin asiayhteydessä olisi skitsofreniaan liittyvää...on todela kaukaa haettua.
"Mutta että nauraminen ainoana kuvattuna oireena, varsinkin asiayhteydessä olisi skitsofreniaan liittyvää...on todela kaukaa haettua. "
Aivan. Kukas noin olisi väittänytkään? Väititkö sinä siis moista? No silloin vastasit itse omaan kysymykseesi, tuo todellakin olisi kaukaa haettu.
"JOOOJOOOO!"
Mulla on ihan sama juttu. Usein juuri kun kuuntelija jotenkin kauhistelee mitä mä kerron , sillon vähän naurattaa, en tidä miks. Onhan se joskus vähän kiusallista, kun ei tahdo muistaa olla tekemättä niin.
Mie oon samanlainen. Sen takia kesti myös pitkään saada oikeanlaista apua, miuta ei tunnistettu vaikeasti masentuneeksi ja oikeasti apua tarvitsevaksi kun puhuin selvästi ja nauraen vaikka asia olisi ollut kuinka vaikea.
Ainakin minä alan hymyillä lattialle kun vaivaudun/ujostun, ja tätä tapahtuu juurikin kun kerron vaikeista asioista. Hoitajat on käsittäneet tämän joksikin onnellisuudesta hymyilemiseksi, niin kuin pitäisin ongelmiani pikku juttuina. Rasittaa aina kuulla toisen sanovan yhtäkkiä, että näkeehän sinun hymyilevänkin jo. Itse yllättyy, että taasko hymyilin...
Kai tuo nauraminen on jokin suoja, että jos kuulija purskahtaa nauruun, voi itsekin olla että enhän minä tosissani ollutkaan.
Minun terapeuteistani ei ainakaan kukaan tähä mennessä ole ymmärtänyt tuon kaltaisen käytöksen syitä: olen tyypillinen konfliktinvälttäjä ja pakkohauskuuttaja, koko ajan on pakko olla hauska tai vähintään huvittuneen sarkastinen. Ja kauhistuneelle reaktiolle nauran pakonomaisesti minäkin.
Nyt kun voimani kerta kaikkiaan loppuivat ja mietin että ihmiset repikööt hauskuuden jostain muusta kuin minusta, tämän hetkinen terapeuttini on silminnähden ärtynyt, kun istunnot ovat muuttuneet selvästi tylsemmiksi. Ja todellakin: kyllä, olen lopettamassa tätä terapiasuhdetta. Tarvitsen KELA-korvaukseni parempaan käyttöön kuin leipääntyneen psykologin hauskuuttamiseen.