Varattu vai vapaa?

Elämä on valintoja, joten sinä päätät, mitä teet. Jos alat entistä suuremmin viljelemään vapauden kaipuutasi, niin aivan varmasti tulet lähtemään suhteesta ja se tuskin koskaan palautuu takaisin sen jälkeen. Jos taas päätät jäädä, niin sitten elät tuossa tutussa ja turvallisessa suhteessa ja luultavasti hyvin tyytyväisenäkin. Minkä ihmeen takia sinun pitäisi välttämättä kokea sydänsuruja ja erilaisia seksikumppaneita? Pidemmän päälle kuitenkin kaikki treffailut ja muut ovat tosi puuduttavia, ei kukaan jaksa aina tutustua uusiin ihmisiin ja antaa itsestään näihin suhteisiin ja sitten taas pettyä.

Jos taas kaipaat muuten "villiyttä" elämääsi, niin hanki vaikka joku uusi harrastus, tee jotain extremeä.

Eli minun mielipiteeni on se, että jos on hyvän miehen itselleen löytänyt, niin mitäpä sitä vaihtamaan. Elämä on valintoja ja olet niistä itse vastuussa: niin makaat kuin petaat eli jos lähdet, niin sitten joudut kantamaan seuraukset siitä.

Rakkaus on kummallinen juttu. Joskus käy niin ,että ruoho on vihreämpää..tai näyttää siltä. Ja joskus ei näe metsää puilta. Ei ole oikeaa vastausta.Minä luotin ensirakkauteen, jätin muut suhteet, perustin perheen. Ja erosin. Monet ystäväni tekivät samoin, selvisivät kriiseistään ja elävät yhä onnellisina. Rakkautta ja hyvää ihmissuhdetta tosin kannatta aina kunnioittaa. Jokainen ei niitä saa.

Jos olet nyt onnellinen miehesi kanssa, miksi lähtisit? Jokainen painii näiden kysymysten kanssa aika ajoin, ainakin luulisin näin. Jos nyt olet onnellinen, nauti siitä. Ei kannata vielä murehtia sitä mitä on kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Päivä kerrallaan, näin minä olen ajatellut:)

Sulla on lähestyvä 30 kriisi. Ei elämä ole jotain mitä olisi pitänyt tehdä, voit tehdä sen tänään. Mikä estää? Tee sitä mitä haluat, miestäsi kunnioittaen tietenkin. Yhdessä voitte harrastaa vaikka kimppakivaa muiden parien kaa jos tuntuu että sitä kaipaa, matkailla voi vaikka maailman äärissä, bilettää voi vaikka joka ilta kun muistaa että se rakkain on kuitenkin se tärkein ja ettei se vaihtamalla arki parane jos se nytkin toimii. Hieman erilaista se voi olla mutta samat ongelmat tulee vain eri muodossa. Tsemppiä ja tutustuhan nyt syvemmin siihen siippaas ja vallota se takas...

Joku tuossa sanoikin, että jos nyt päätätte erota, suhteenne tuskin palautuu ennalleen. Jompikumpi voi sitä paitsi siinä välissä löytää uuden kullan (joka haluaa sitoutua).

Itse olen (jo?) 27, ja monilla treffeillä käynyt..ja huomannut, ettei loppujen lopuksi ole olemassa montaa sellaista ihmistä, joka säväyttää. Saati sitten sellaista, jonka kanssa haluaa perheen perustaa.

Mitä ne on ne asiat, joista tunnet jääväsi paitsi? Voi monia asioita tehdä parisuhteessakin.
-matkustelu?
-ystävät?
-bailaus?
Kaikkia noita voi tehdä vaikka seurusteekin. Jos siltä tuntuu, niin älä ihmeessä hylkää hyvää miestä.

Tekstistäsi ilmenee että rakastat häntä kovin. Miksi ihmeessä sitten kaipaisit muita tai vapautta? Kaikkea ei saa mitä haluaa. Se on fakta. Joko tuttua ja turvallista ja ehkä kovin tylsääkin mutta tiedätpähän mitä tuleman pitää. Voihan kaikki mennä poskelleen teit mitä tahansa.
Kaaosta kaikki tyynni..

Ihmiselon suurimpia ongelmia on että halut harvoin kohtaavat. Sitten kun jotain saisi ei se enää ole kovin kiinnostavaa huolimatta kohteen laadusta. Jos jotain ei saa, niin sitä havitellaan vaikka kynsin hampain, olkoon vaihtoehdot millaisia tahansa. Ajatellaan että täytyyhän siinä olla jotain hienompaa kun se ei minusta innostu tai sitten ollaan niin epätietoisia omasta viehätysvoimasta että luullaan kaikissa potentiaalisissa ehdokkaissa olevan jotain vikaa. Tästä pihtaamisen kostonkierteestä kärsivät kaikki jossain vaiheessa.

Jos on sitä tyyppiä että "etsin parempaa, pidän sua vain varalla mutta rakastan silti sua" niin olisi syytä löytää itselleen vastaavanlainen kumppani. Moniavioiset olkoon moniavioisten kanssa ja yksiavioiset keskenään. Jos ei kykene tuntemaan surua ja itseinhoa vieraassa sängyssä niin ei sitä kannata kenenkään muunkaan niskaan kaataa. Tottakai tällaisia etsikkoaikoja tulee väistämättä vastaan pitemmissä suhteissa, mutta viimeistään vieraan sängynlaidalla homma selviää kumpaan sorttiin kuuluu. Ei yksiavioinen ja aidosti rakastava edes oikeasti halua etsiä muita, vaikka joskus siltä ajoittain saattaa tuntuakin.

Susanna ja alkuperäinen edustavat ilmeisesti saman ongelman eri puolia. Vaikka elämän ahneus on ymmärrettävää, ei sille pidä antautua liian hanakasti. On tarkkaan punnittava mitä järki ja sydän sanovat ja mietittävä elämää pitkälle eteenpäin. Ennenkaikkea on tajuttava että ihminen on oman onnensa seppä. Jokainen on sen itselleen velkaa. Ei kukaan muu.

Monesti sitä on niin kietoutunut omiin murheisiinsa ettei usko niistä irtautumisen tuottavan kuin vain enemmän mielipahaa. Murheissa on sentäs jotain mistä pitää kiinni ja niihin on yleensä jo niin tottunut että on vaikea kuvitella elävänsä ilman niitä. Murheista irtautuminen vaatii sydämen rohkeutta rakastaa tai olla rakastamatta.

Minulle on käynyt aivan samoin. Olin pari vuotta vanhempi kuin sinä aloittaessamme, mutta ensimmäinen oikea pitkä suhde kuitenkin. Ensimmäiset neljä vuotta oli mahtavaa, kasvoimme yhteen, rakastimme todella ja elimme sitä satuelämää. Sitten minulla tuli tuo sama tunne... Elämisen, riemun ja oman itsenäisyyden ja kokeilunhalu. En halunnut missään nimessä pettää, joten päätin lähteä katselemaan eloa omasta perspektiivistä. Rakastin kuitenkin edelleen ja kovasti, mutta jos olisin jäänyt, olisin katunut sitä vanhempana. Tutut, sukulaiset piti minua kahjona, vain rakkaimmat ymmärsivät levottomuuteni. Tapasin ihmisiä, elin itsekseni, olin välillä onnellinen, välillä kuolin henkisesti ikävästä. Yritimme aloittaa uudestaan, mutta rakkaus ei kasvanut koskaan samaksi kuin se alussa oli.
Jotain oli särkynyt, molemmat kasvanut omaan suuntaansa. Lopulta se oli vain tapa olla yhdessä, ja vaikka pidimme edelleen toisistamme niin rakkaus oli muuttunut. Erosimme siis, lopullisesti.
Se sattui ja sattuu vieläkin, sillä rakastan sitä miestä, johon ensin rakastuin. Mutta se on mennyttä ja ollutta, itse rikoin sen suhteen. Olen suhteessa toisaalla jo tapahtuman jälkeen, enkä kaipaa enää sitä miestä, mikä hän nykyisin on. Mutta tunnetta kaipaan.

Summasummarum... Minun oli tehtävä se, mutta jälkeen päin mietittynä se ei ehkä olisi kannattanut, jos rakkaus olisi pysynyt entisellään. Sitä tunnetta on niin vaikea kuvailla, mutta toisaalta on mahdoton sanoa mikä on oikein ja mikä väärin. Mutta olen varma, että ihmiselle on useita Oikeita ihmisiä. Ne täytyy vain löytää.
Eli, jos sinulla on tunne kokea vielä muuta, sinun on tehtävä se itsesi takia.
Koska loppupeleissä on tätä elämää on kuitenkin tahkottava itse, sitä ei voi tehdä muiden kautta tai avulla.

Niin, ja kaikesta menneestä ikävästä ja pään seinään hakkaamisesta huolimatta olen onnellinen.

Kaikki tuntuu täällä puhuvan villistä nuoruudesta,että jäänyt elämättä jne.itse elänyt "villiä nuoruutta" 15 veestä asti,nyt 25 ja sama jatkuu...No tuli joskus 21 veenä seurusteltuu parivuotta ja se oli mielestäni elämää,ihmisen parasta aikaa.. Käytiin elokuvissa,kylässä ja ties missä. Kavereitaki oli mielestäni enempi kun seurusteli. Nyt en oo käyny taas pariin vuoteen kuin baarissa ja välillä putkassa et tämmöistä tää on,tyhjän perässä juoksemista. Ja nykyään viikossa enempi kännisiä päiviä kuin selviä.Pitäkää kinni rakkaistanne..

minä tein valintani n.4kk sitten...Olimme kihloissa, suhteemme oli täydellinen,ei ehkä täydellinen vaan hyvä, rakastimme toisiamme. sain harjoittelu paikan ulkomailta ja sen myötä vakituisen työpaikan. Työpaikan joka vastaa ammattiani ja josta saan parempaa palkkaa kuin suomessa. Otin paikan vastaan ja lähdin pois. Jätin tutun ja turvallisen.Aluksi kaikki tuntui mahtavalta, ah.sitä vapaudentunnetta ja rahankiiltoa silmissä...nyt kaikki on muuttunut ikävöin rakastani ja hän minua. hän ilmoitti rakastavansa minua yhä. ja minä häntä. Nyt olisi vain tehtävä valinta. lähteäkkö takaisin suomeen rakkauden takia vaiko jäädä maailmalle hyvän työpaikan takia??en tiedä mitä minun pitäisi tehdä..mutta sen sanon sinulle säilytä rakkautesi...vapautta ja villiä nuoruutta voi elää siinä sivussa...=)