Virheitä ja vitutusta

15 vuotta sitten tapasin pojan Tampereen elokuvajuhlilla, se oli tosi ihmeellinen tarina. Tanssittiin koko yö, tuijotettiin vain toisiamme silmiin ja kun alettiin puhua, toisen sanat tulivat kuin omasta suusta, jatkoivat yhden sanoja. Se kesä meni Helsingin taivasta tuijotellen, meillä oli treffit joka toinen päivä ja aina eri patsaan luona, elettiin kuin jossakin unessa, ja haisteltiin jokainen kadunkulma ja maisteltiin aina sitä samaa vaniljapuikkoa Kaivopuistossa. Sitten syksyllä kerroit lähteväsi Jenkkeihin vuodeksi jatkamaan opintojasi. Mä olin nuori vielä, mun sydän ei meinannut kestää. Se oli aivan hirveä vuosi, mutta opiskelin kuin hullu, otin jonkun laastarinkin, ja ajattelin, etten ikinä halua nähdä sua enää. Keväällä tulit takaisin. Mä lähdin vuorostani ihan tahallani maasta, etten voisi nähdä sua. Syksyllä soitit ja halusit tavata, mä kerroin, että olin varattu, niin kuin olinkin. Pelkäsin, että mun siivet ei kanna niin ylös kuin sinun, ja muistin, miten me sulettiin toisiimme, niin kuin ihmiset, jotka on luotuja toisilleen. Pelkäsin sitä sulamista, koska pelkäsin, että pääset satuttamaan minua, vaikka lensit vain korkeammalla kuin minä.

Samanlainen hassu kohtaaminen tänä keväänä. Tällä kertaa entistä kivualiaampi, koska tiedän, että näitä virheitä ihmisellä ei olisi varaa tehdä monta kertaa elämässään. Sellainen ihminen, joka uppoaa suoraan sydämeen, joka satuttaa ja sulattaa, polttaa kirkkaudellaan koko ruumiin ja mielen, mutta on vain täysin ja ainoastaan sydämen valittu, se on vain näin syvällä, syvällä jossakin itsessä.

Eilen ja tänään olen sattuneesta syystä tavannut paljon hyviä ihmisiä, vanhoja kavereita ja tuttuja, jutellut, nauranut ja halaillut. Jotkut heistä huomasivat hymyni takana surua, ja halanneet lujempaakin, ja siitä olin tosi iloinen. Tiedän, että maailma kantaa ja jatkaa kulkuaan, vaikka puolet minusta on tuhannen pillun päreenä. Enpä tiedä, mikä lie läpimätä omena olen, vai vain normaalia herkempi, mutta aina kun käännän kasvoni toisaalle, menen hetkeksi yksinäisyyteen, muistan sinut, ja kyyneleet vain rupeavat noroina vuotamaan.

Olen ajatellut sinua paljon ja jotenkin koettanut ymmärtää, mitä tässä oikein tapahtui. Hassua, että selittäminen on toisen osalta paljon helpompaa ja kirkkaampaan. Itse on vaan total mess, täysi roskapussi, jossa ei ole oikeasti mitään tolkkua, kaikki langat vievät sylttytehtaalle eikä loppua näy.

Mä koetan nyt tällä kertaa nousta liitämään sinne korkeammalle taivaan ääriin. Uskon tähän rakkauteen, tiedän sen olevan niin syvää, ettei se vain katoa mihinkään. Minusta näyttää, että et ehkä koskaan liity mun seuraani ja totta tosiaan jätän sut rauhaan. Olen sisukas, mutta en halua tunkeilla ja ahdistaa sua enää.

Kaduttaako? Ei vieläkään.