Sanovat, että ihastumisen pitäisi olla ihana ja positiivinen tunne. Ja vitjat, omalla kohdalla kuvailisin sitä lähinnä sanoilla ahdistus ja tuska. On helvetin raastavaa olla (taas kerran) ihastunut naiseen, jota ei voi saada. Ollaan vaan niin eri tasolla: hän mielenkiintoinen, hauska, tyylikäs, urheilullinen ja jumalaisen söpö, minä taas tyypillinen tylsä introvertti nörtti.
Vituttaa, kun neidin kanssa jutteleminen, samassa tilassa oleminen tai jopa feisbuukpäivitystenkin lukeminen saa aikaan ahdistava huonommuuden ja alemmuuden tunteen. Tuntuu että kaikki ilo ja hyvä mieli valuu samantien pois ja loppupäivä menee vaan negatiivisten fiilisten kanssa painiessa ajatusten kiertäessä samaa kehää. Mikä ihme siinä on, ettei kerrankin voisi kiinnostua sellaisesta naisesta johon olisi jotain mahdollisuuksiakin ja edes toivoa vastakaiusta?
Vituttaa, kun neidin kanssa jutteleminen, samassa tilassa oleminen tai jopa feisbuukpäivitystenkin lukeminen saa aikaan ahdistava huonommuuden ja alemmuuden tunteen. Tuntuu että kaikki ilo ja hyvä mieli valuu samantien pois ja loppupäivä menee vaan negatiivisten fiilisten kanssa painiessa ajatusten kiertäessä samaa kehää. Mikä ihme siinä on, ettei kerrankin voisi kiinnostua sellaisesta naisesta johon olisi jotain mahdollisuuksiakin ja edes toivoa vastakaiusta?
Vastaukset 25
Vanhimmat
perus lahna se on, ei mitään kummempaa. noita on meressä 1000000 1
Millä tavalla hän on mielenkiintoinen?
Urheilullisuuteen ja tyylikkyyteen voi itse vaikuttaa.
Jaa-a, vaikea tähän määritellä... elämäniloinen, sosiaalinen, luova, huumorintajuinen, fiksu jne jne. Loputtomiin voisin hänen tekstejään lukea ja juttujaan kuunnella, niistä vaan paistaa sellainen upean positiivinen ja energinen ote elämään johon en vaan itse kykene.
feisbuukissa nyt pystyy esittämään mitä vain... vaikka ois masentunu
miettiny että ehkä kuitenkin tällä naisella on myös ongelmia elämässä ja ei aina jaksa olla iloinen ja onnellinen. ehkä kotona hän on vähän erilaisempi mitä muualla. joten ei tämä ehkä niin saavuttamattomissa ookkaan. vai onko hän varattu?
Voihan se olla, mutta kun en noin hyvin tunne niin pakko pelata sen mukaan millaisen kuvan ihminen itsestään ulospäin antaa. Eipä silti että se hänestä yhtään sen saavutettavampaa tekisi...
Ei ainakaan tietääkseni ole varattu.
Sama vika... Mitä tehdä jos ei ole edes pokkaa mennä sanomaan mitään?
olisko sulla terapian paikka? Sulla on varmasti vilä kasvunvaraa ja huomaat että sulla onkin annettavaa juuri omana itsenäsi?
Sama tilanne aina kun ihastuu. Tuntuu karmealta kun tietää, ettei siitä voi mitään tulla, ja pitää vain pyrkiä unohtamaan tunteet. Olen pyrkinyt olemaan ihastumatta, mutta valitettavasti välillä ihastuminen iskee ja kaipaus toisen ihmisen läheisyydestä ottaa vallan. Joskus jopa erehtynyt yrittämään lähestyä toista ihmistä, siitä seurauksena aina ollut vain entistä kovempi itseihno ja huonommuuden tunne.
Perustetaanko tukiryhmä?
Joo, itsekin olen ihastunut saavuttamattomiin ihmisiin. Mutta pahinta jopa on ollut se, että nämä ihmiset ovat jonkinlaista kiinnostusta kuitenkin ilmaisseet ja toivonkipinä on säilynyt. Helpompaa on, kun tietää ettei ole mitään tsänssejä, en jää sillon haaveilemaan.
Oma tilanteeni on aivan kaamea: muutama vuosi sitten valitsin työntekijän papereiden ja puhelinhaastattelun avulla. Mies ilmestyi työpaikalle, oli komea kuin viiden pennin rinkeli ja osoittautui vielä todella päteväksi ja mukavaksi tyypiksi.
Puolitoista vuotta sitten erään koulutuspäivän jälkeen tajusin, että olen korviani myöten ihastunut. Mies on parisuhteessa, ei naimisissa. Itse olen vapaa.
Olen muutaman vuoden häntä vanhempi, joten tilanne on siinäkin suhteessa mahdoton.
Esimiehenä (naisena siis) joudun antamaan määräyksiä ja välillä olemaan tiukkanakin. Samalla sielu huutaa sisällä, että ota minut syliin ja pidä hyvänä!
On raastavaa piilottaa tunteensa päivästä toiseen, se saa minut olemaan välillä suorastaan jäätävä ja välinpitämätön. Löytäisinpä katkaisijan, jolla saisi tämän tunteen pois!
Tää on noille alkupään pojille...
Ei ne ole saavuttamattomia. Te ootte ihan höppänöitä kaikki.
Pyytäkää niitä naisia ulos... Tutustukaa, mutta älkää tehkö itsellenne paineita siitä tuleeko niistä "vain" kavereita vai jotain muuta... Näyttäkää se, että ootte kiinnostuneet mitä niitten pään sisällä liikkuu, ettekä vain siitä kauniista ulkokuoresta. Ja hymyilkää kun halaatte hyvästejä. Näillä eväin ootte voittajia, kävi miten kävi ja vaikka olisitte itse ulkoisesti millaisia vain.
Lähes yhtä raastavaa on varmasti ihastua henkilöön, jonka ajatuksista ei ole täyttä varmuutta ja siten ei uskalla tehdä oikein mitään liikettä.... En normaalisti ole kovinkaan epävarma pyytämään naisia ulos tms, mutta tässä tapauksessa en uskalla oikein tehdä mitään. Oon ihastunut erääseen pitkäaikaiseen ystävään joka on mun myös mun muinaisen exän pikkusisko....
Heh, kiva yhteensattuma. Miten sattuukin olla samasta perheestä? Välillä luonto todella antaa sellaisia tilanteita, haasteita ja isoja tunteita, jotka koettelevat ja avaavat omia totuttuja rajoja. Tai ehkä juuri siksi sellaiseen lähes saavuttamattomaan ihastuukin, kun siinä haasteet (huom. positiiviset) ovat suurimmillaan.
Itse olen ensimmäistä kertaa törmännyt tilanteeseen, jossa sisäinen ääneni todella sanoi, että nyt en kyllä tee yhtään mitään. Luonto on kyllä tarjonnut mukavia sattumia, että tavalla tai toisella olemme päässeet/joutuneet samoihin paikkoihin. Saa nähdä, toistuvatko sattumat tästä eteenpäin, vaikken todella tietoisesti edelleenkään tee mitään. Alitajunta saa nyt viedä, jos on viedäkseen - mielenkiintoista, ja koskaan aiemmin elämässäni en ole näin vahvasti ja selkeästi tuntenut positiivisia tunteita. Tosi jänskää!
Ihastuksen kohde kun nyt sattumalta oli itselle ja ennen kaikkea egolleni niin yllättävä! :)
Sepä se jännää onkin ja tilannetta kieroksi vetää, että ihastus on samasta perheestä. Ehkä sitä jotenkin ajautui tähän tilanteeseen, kun tänä kesänä luonto todellakin heittänyt meitä useasti samaan paikkaan ja tilanteeseen. Toki asiaa on varmasti edesauttanut se, että olen aina ollut tosi hyvissä väleissä koko tämän perheen kanssa. Tämän ihastukseni veli on tosi hyvä kaverini.
Olenkin miettinyt, että ehkä tähän koko tilanteeseen olen ajautunut sillä, että olen ollut tekemisissä tuon perheen henkilöiden kanssa jo ennen tuota mun muinaista suhdetta tuohon ihastuksen isosiskoon ja myös sen suhteen jälkeenkin. Molemmat siskot on huippuja tyyppejä, vaikkakin melko erilaisia niin ulkonäöltään kuin luonteiltaankin.
Mutta ehkäpä juuri tuon historian ja hyvien välien takia en uskalla tilanteessa oikein tehdä mitään ja edetä mitenkään. Tällasta tää elämä vaan toisinaan on ja eteen tulee mitä eriskummallisempia tilanteita. Pitää vaan jotenkin koittaa porskuttaa eteenpäin :)
itse myös ihastunut erääseen saavuttamattomaan mieheen jota en usko koskaan saavani erinlaisten taustojen takia. hän on kunnolinen työssäkäyvä, ihan ok näköinen nörtti poika jolla on maailman paras h-taju. minä olen tälläinen naispuoleinen renttu joka saa yleensä miestä joista ei niin väliä....
Kuvaamasi nainen kuulostaa aivan minulta :) Olisin ainakin itse todella otettu kohteliaisuudesta ja ennen kaikkea siitä rohkeudesta, jos esittää tunteensa. Naisten miesmakukin vaihtelee, joten aivan turhaa vaipua masentuneisuuteen!!
Toinen asia on, että jos olette aivan eri tyyliset, niin todennäköisyys että suhteenne onnistuisi, voi olla alhainen. Jos toinen on kiinnostunut urheilusta ja muodista, niin todennäköisesti tykkää, että myös miehestä löytyisi urheilukaveri ja hän olisi kiinnostunut siitä miltä näyttää :)
toisten puolesta aina pelottaa se, että kun joku kokee toisen olevan jotenkin ylemmällä tasolla. Se, että jos ja kun se tilanne tulee, että toisesta tulee ne inhimilliset puolet ja huonotkin puolet sitten lopulta esiin, siis siitä ihaillusta tyypistä, niin miten reagoikaan se, joka on tuntenut ensin alemmutta häntä kohtaan. Eli kun se mielikuva jostain ihanasta ja ihastellusta särkyy ja toiselle tulee sekin paikka eteen, että se pettymys tulee. Miten pettymyksen kestää se, jolla on huono itsetunto ja käykö niin, että siinä tulee se ylemmyyden ja ylivahvuuden tunne sitten sille, jolla oli ensin se alemmuuskompleksi.. Minusta se tilanne on jotenkin uhkaava, ei tasaveroinen missään vaiheessa. Voi olla, että ne seuraukset voi kuitenkin olla herkästi ikäviä.
Miksi ei voisi ajatella niin, että päivällä loistaa aurinko, yöllä loistaa kuu. On aika molemmille aikanaan, eikä kumpikaan pimennä toista eikä ole toistensa varjossa.
Onneks en enää ole vuosiin ollut ihastunut kehenkään, ei se kannata, ei miehet mun näköisestä naisesta olleet ikinä kiinnostuneita ennenkään. Olisinpa nuorena vaan tajunnut miten rumana muut ihmiset mut näkevät ja kokevat, olis voinut jää nekin ykspuoliset ihastumiset väliin kokonaan. No, parempi myöhään, kuin ei milloinkaan. Nykyään tiedän olevani liian ruma kelvatakseni yhdellekään miehelle ja olen itsekin huomannut, kun ei ole enää "laput silmillä" ettei kukaan mies katsele muhun päin ollenkaan :D . Ehkä nuorempana sitä oli vielä niin naiivi kuvitelmissaan. Onneks muut ravistelivat mut pois haaveista ja näyttivät peilistä miten ruma oikeasti olen muitten ihmisten mielestä. Joten siihen herätykseen karisi ihastumiset ja luulot rakkauden olemassaoloon.
Muille toivotan parempaa onnea ihastumisiin ja että löytäisitte henkilön joka vastaa teidän tunteisiinne. Älkää menettäkö kykyä tuntea, ihastua, niin kuin mulle kävi.
ja mitäs neiti tekee tällä palstalla sitten?
Enpä enää mitään, joten menenpä pois. Se o moro
Sama tarina täällä...
onnistunut rölli ja kaikki uskoo
Oli tai ei, tosielämä on täynnä tämänkaltaisia tarinoita.