Hei kaikki. Olen 23-vuotias 2-vuotiaan lapsen äiti. Viime maaliskuussa minulla todettiin keskivaikea masennus ja sain cipralex- nimiset lääkkeet. Olo parani niillä jo viikossa ja pari kuukautta olisi vielä jäljellä.
Kaikki alkoi siitä kun muutimme lapseni kanssa Helsinkiin viime elokuussa. Aloitin työt ja aloin viemään muksua päiväkotiin. Olin ollut yh koko raskauden ajan ja ensimmäisen vuoden lapseni syntymästä. Kaikki oli mennyt mielestäni hienosti. Sitten muutimme nyk. miesystäväni kanssa kimppaan. Mies on hyvä, ei mitään vikaa siinä suhteessa, mutta kuitenkin vaikea suhtautua suhteessa elämiseen oman vapauteni jälkeen.
Tosiaan, työssäni oli melko epäsäännölliset ajat emmekä saaneet oikein minkäänlaista selkeää päivärytmiä elämäämme. Kävin vain töissä enkä viihtynyt ollenkaan Helsingissä. Hirveä ympäristö elää, lapsen kanssa, varsinkin kun muutimme luonnon helmasta, pieneltä kylältä.
Kaikki kaverini jäivät ent. paikkakunnalle. Olin pitänyt hirvittävän tärkeänä kaikkia muita äitejä elämässäni, vertaistuki on tärkeää omassa jaksamisessa.
En tuntenut Helsingistä juuri ketään ja aloin väsyä. Tunsi pikkuhiljaa enenevää uupumusta enkä olisi halunnut mennä aamuisin töihin. Keksin iltaisin kaikenlaisia verukkeita että voisin jäädä vaikka sairaslomalle. En kuitenkaan jäänyt.
Parisuhteeni alkoi kärsiä, varsinkin seksielämä. Ei minulla riittänyt enää iltaisin energia sellaisiin puuhiin. Kivaahan se vain olisi ollut mutta kun ei vaan jaksanut. Miehelle oli kova paikka, on vieläkin.
Rupesin olemaan todella väsynyt ja alkoi tulla mukaan muitakin masennuksen oireita, niitä oli niin lukemattomia etten jaksa niitä kaikkia luetella.
En kuitenkaan tiennyt mistä oli kysymys, tunsin vain jatkuvaa alakuloa, tunteeni hävisivät pikkuhiljaa, en saanut mielihyvää mistään ja itsesyytökset olivat hirveitä.
Sitten muutimme Vantaalle isompaan asuntoon ja ajattelin että siitä ne asiat rupeavat rullaamaan. Mutta ei silläkään ollut mitään merkitystä mielialalleni. Työt vähenivät kun extroille ei ollut joulun aikoihin tarvetta, ja rahat olivat tiukassa jos niitä edes oli. Mietin kuumeisesti mikä minussa on vikana. Etsin työpaikkoja koko ajan tietäen että en jaksa tehdä niitä. Juuri ja juuri jaksoin nousta aamulla sängystä lastani hoitamaan. En tietenkään nauttinut lapseni seurasta vaan pidin sitä lähinnä hirveänä velvollisuutena. Itkin tosi paljon, enkä jaksanut päivisin edes lähteä muksun kanssa ulos. Aurinkoisina päivinä vedin vain verhot ikkunoihin. Nukahtelin mihin sattuu, väsytti ihan mielettömästi, vaikka nukuin ihan tarpeeksi öisin. En jaksanut lähteä tutustumaan ihmisiin vaikka olisin sitä kipeästi tarvinnut.
Sitten rupesin tajuamaan jo itse mitä se oli. Herranen aika: masennus. Ei sentään. eihän se nyt ole mahdollista. Minä, nuori, terve ihminen...
Lainasin kirjastosta kirjoja mitkä kertoivat masennuksesta ja silloin tajusin sen. Varasin ajan lääkärille. Loppuajat jotka muistan olivat ihan tuskaa. Sitä on vaikea selittää, kun on sisältä niin paha olla että ihan sydämeen koskee. Itkee vain eikä tiedä miksi. Katsoo lastaan ja meinaa pakahtua, miksi olen tällainen. Rakastaa toista niin valtavasti ja silti ei tunne sitä. Ei koe iloa kun oma lapsi nauraa ja ottaa kaulasta kiinni. Syyllisyys siitä joka meinaa viedä mennessään, eikä tiedä miksi.
Minulla todettiin keskivaikea masennus.
Sain lääkkeet jotka todella helpottivat. En uskalla arvailla missä olisin nyt jos olisi toisin käynyt. Keskusteluapua en saanut, mutta hakeuduin sitten itse perheneuvolaan jossa sain purkaa tuntojani.
Nyt elämä on melko mallillaan. Olen saanut vakituisen työpaikan, kuusituntisen, koska haluan jaksaa paremmin olla lapseni kanssa ja pitää kotini kunnossa. ym. Aloitan vasta parin viikon päästä ja vähän pelottaa, miten sitä jaksaa mutta toivon parasta. Nyt rakastan lastani enemmän kuin itse elämää. Helppo hän ei ole, vaan kova on oma tahto ja uhma hirvittävä, mutta olen jostain saanut sisäisen tyyneyden kasvatukseeni ja meillä menee muuten hyvin. Keskustelen tyttöni kanssa paljon ja nautin kasvatustyöstäni ja muksuni kanssa olemisesta hyvin paljon. Eihän se aina helppoa ole, mutta olen uskomattoman kärsivällinen, en edes tiedä mistä olen sen saanut. Ikään kuin olisin muuttunut totaalisesti ihmisenä lapsen syntymän, ja varsinkin masennuksen myötä. Olen tutustunut muihin äiteihin ja saanut paljon tukea ja ymmärrystä heiltä. Olen myös nyt vasta tajunnut kuinka tärkeää itsensä hoitaminen on. Kulmakivi koko omassa elämässä. Parisuhteeni on vielä kysymysmerkki. Välitän kovasti mutta tunnen sen liian usein vaatimuksina itselleni. Tuntuu että minua revitään kahtaalle koko ajan ja vielä omaakin aikaa tarvitsisin. Onko kaiken hoitaminen kuitenkin mahdotonta, vai mitenköhän sen saisi onnistumaan. Enhän kuitenkaan halua koko elämääni yksinäisyydessä elää. Mutta elämä on taistelua, onni on tavoittelemisen arvoista ja oikean onnen kukin löytää vain itsestään. Ottakaa kantaa, keskustellaan, saman kokeneet varsinkin. Onnellista elämää kaikille! Jokainen on sen ansainnut!
Kaikki alkoi siitä kun muutimme lapseni kanssa Helsinkiin viime elokuussa. Aloitin työt ja aloin viemään muksua päiväkotiin. Olin ollut yh koko raskauden ajan ja ensimmäisen vuoden lapseni syntymästä. Kaikki oli mennyt mielestäni hienosti. Sitten muutimme nyk. miesystäväni kanssa kimppaan. Mies on hyvä, ei mitään vikaa siinä suhteessa, mutta kuitenkin vaikea suhtautua suhteessa elämiseen oman vapauteni jälkeen.
Tosiaan, työssäni oli melko epäsäännölliset ajat emmekä saaneet oikein minkäänlaista selkeää päivärytmiä elämäämme. Kävin vain töissä enkä viihtynyt ollenkaan Helsingissä. Hirveä ympäristö elää, lapsen kanssa, varsinkin kun muutimme luonnon helmasta, pieneltä kylältä.
Kaikki kaverini jäivät ent. paikkakunnalle. Olin pitänyt hirvittävän tärkeänä kaikkia muita äitejä elämässäni, vertaistuki on tärkeää omassa jaksamisessa.
En tuntenut Helsingistä juuri ketään ja aloin väsyä. Tunsi pikkuhiljaa enenevää uupumusta enkä olisi halunnut mennä aamuisin töihin. Keksin iltaisin kaikenlaisia verukkeita että voisin jäädä vaikka sairaslomalle. En kuitenkaan jäänyt.
Parisuhteeni alkoi kärsiä, varsinkin seksielämä. Ei minulla riittänyt enää iltaisin energia sellaisiin puuhiin. Kivaahan se vain olisi ollut mutta kun ei vaan jaksanut. Miehelle oli kova paikka, on vieläkin.
Rupesin olemaan todella väsynyt ja alkoi tulla mukaan muitakin masennuksen oireita, niitä oli niin lukemattomia etten jaksa niitä kaikkia luetella.
En kuitenkaan tiennyt mistä oli kysymys, tunsin vain jatkuvaa alakuloa, tunteeni hävisivät pikkuhiljaa, en saanut mielihyvää mistään ja itsesyytökset olivat hirveitä.
Sitten muutimme Vantaalle isompaan asuntoon ja ajattelin että siitä ne asiat rupeavat rullaamaan. Mutta ei silläkään ollut mitään merkitystä mielialalleni. Työt vähenivät kun extroille ei ollut joulun aikoihin tarvetta, ja rahat olivat tiukassa jos niitä edes oli. Mietin kuumeisesti mikä minussa on vikana. Etsin työpaikkoja koko ajan tietäen että en jaksa tehdä niitä. Juuri ja juuri jaksoin nousta aamulla sängystä lastani hoitamaan. En tietenkään nauttinut lapseni seurasta vaan pidin sitä lähinnä hirveänä velvollisuutena. Itkin tosi paljon, enkä jaksanut päivisin edes lähteä muksun kanssa ulos. Aurinkoisina päivinä vedin vain verhot ikkunoihin. Nukahtelin mihin sattuu, väsytti ihan mielettömästi, vaikka nukuin ihan tarpeeksi öisin. En jaksanut lähteä tutustumaan ihmisiin vaikka olisin sitä kipeästi tarvinnut.
Sitten rupesin tajuamaan jo itse mitä se oli. Herranen aika: masennus. Ei sentään. eihän se nyt ole mahdollista. Minä, nuori, terve ihminen...
Lainasin kirjastosta kirjoja mitkä kertoivat masennuksesta ja silloin tajusin sen. Varasin ajan lääkärille. Loppuajat jotka muistan olivat ihan tuskaa. Sitä on vaikea selittää, kun on sisältä niin paha olla että ihan sydämeen koskee. Itkee vain eikä tiedä miksi. Katsoo lastaan ja meinaa pakahtua, miksi olen tällainen. Rakastaa toista niin valtavasti ja silti ei tunne sitä. Ei koe iloa kun oma lapsi nauraa ja ottaa kaulasta kiinni. Syyllisyys siitä joka meinaa viedä mennessään, eikä tiedä miksi.
Minulla todettiin keskivaikea masennus.
Sain lääkkeet jotka todella helpottivat. En uskalla arvailla missä olisin nyt jos olisi toisin käynyt. Keskusteluapua en saanut, mutta hakeuduin sitten itse perheneuvolaan jossa sain purkaa tuntojani.
Nyt elämä on melko mallillaan. Olen saanut vakituisen työpaikan, kuusituntisen, koska haluan jaksaa paremmin olla lapseni kanssa ja pitää kotini kunnossa. ym. Aloitan vasta parin viikon päästä ja vähän pelottaa, miten sitä jaksaa mutta toivon parasta. Nyt rakastan lastani enemmän kuin itse elämää. Helppo hän ei ole, vaan kova on oma tahto ja uhma hirvittävä, mutta olen jostain saanut sisäisen tyyneyden kasvatukseeni ja meillä menee muuten hyvin. Keskustelen tyttöni kanssa paljon ja nautin kasvatustyöstäni ja muksuni kanssa olemisesta hyvin paljon. Eihän se aina helppoa ole, mutta olen uskomattoman kärsivällinen, en edes tiedä mistä olen sen saanut. Ikään kuin olisin muuttunut totaalisesti ihmisenä lapsen syntymän, ja varsinkin masennuksen myötä. Olen tutustunut muihin äiteihin ja saanut paljon tukea ja ymmärrystä heiltä. Olen myös nyt vasta tajunnut kuinka tärkeää itsensä hoitaminen on. Kulmakivi koko omassa elämässä. Parisuhteeni on vielä kysymysmerkki. Välitän kovasti mutta tunnen sen liian usein vaatimuksina itselleni. Tuntuu että minua revitään kahtaalle koko ajan ja vielä omaakin aikaa tarvitsisin. Onko kaiken hoitaminen kuitenkin mahdotonta, vai mitenköhän sen saisi onnistumaan. Enhän kuitenkaan halua koko elämääni yksinäisyydessä elää. Mutta elämä on taistelua, onni on tavoittelemisen arvoista ja oikean onnen kukin löytää vain itsestään. Ottakaa kantaa, keskustellaan, saman kokeneet varsinkin. Onnellista elämää kaikille! Jokainen on sen ansainnut!
Vastaukset 2
Vanhimmat
Mä luin sun elämänpitusen kirjeen, mutten muuta voi ku toivottaa sulle ja muksulles ONNEE ja menestystä. Rakastakaa toisianne!
Hyvää kesää!
Moi,luin sun juttus. Se oli aika kattava ja piiitkä. Oma vinkkini miehenä: keskustele miehesi kanssa rauhallisesti, asiallisesti tosta tilanteesta. Älä missään nimessä ala nalkuttamaan tyyliin "aina sinä...... jne"
Näytä näytä tää viestiketju hänelle, järki mies ottaa huomioon, mikä sua painaa.
Hyvää jatkoa teille kolmelle!