väsyttää

Samaa olen miettinyt myös minä, viime aikoina enemmän kuin koskaan. Eilen päähäni pälkähti skenaario, että jos nyt saisin kuulla, että kuolen esim. syöpään parin kuukauden päästä, niin miltä se tuntuisi tehdä kuolemaa tietäen, että ei ole koskaan saanut tuntea olevansa rakastettu. Eikä ole koskaan saanut rakastaa.

Sisälläni on valtava määrä rakkautta pois annettavaksi, mutta minun rakkauteni ei kenellekkään kelpaa. Kai se on jotenkin likaista, vääränlaista tai epäkelpoa muuten.

Olen jo aivan varma siitä, että meitä on olemassa eräänlaisia "ylijäämäihmisiä", joiden ei oikeasti kuuluisi olla olemassa. Meidän olisi pitänyt olla niitä sikiöitä, jotka abortoitiin tai jotka menivät kesken. Meidän varallemme ei oltu suunniteltu mitään eikä ketään. Mutta kävikin toisin, ja jäimme eloon. Vailla paikkaa tässä maailmassa.

Silti tämä täytyisi kärsiä läpi urheasti. Niin ainakin meiltä muut vaativat. Olla iloinen, viihdyttävä, mahtua normeihin, ettei niille onnekkaille, joiden varalle oli suunniteltu normaali elämä, tulisi paha mieli.

Vauvat itkevät äänekkäästi kun he haluavat huomiota ja seuraa. Missä vaiheessa se loppui?

Kuka lopulta on normaali?

Sitä me ei tiedetä. Kerro sä se meille.

Et mitään pahaa. Harva ihminen taitaa syntyä tänne toivottuna jos asiaa tarkastellaan ihmisen näkökulmasta. Kuitenkin ihminen on suuren rakkauden suunnittelema ja Luoma: Jumala kun on itsessään rakkus ja ainkin Hän rakstaa sinua ihan valtavasti? Uskon että tarkoitat rakkauden puutteella juuri tätä ihmisen puolelta tulevaa rakkutta?
Koetko että sinua ei ole lapsena rakastettu, et ole ollut kenellekään tärkeä; ei ole tyttöystävää ym.
Ei minuakaan, joka tässä nyt vastaan, niin suunnatomasti kukaan varmaan rakasta, mutta silti olen löytänyt elämääni milekkyyden: Tiedän että ainkin Taivaallinen Isä rakastaa minua ja on elämäni suunnitellut. Saan Häneltä voimaa rakastaa ja tehdä hyvää lähimmäisilleni.

siis mikä taivaallinen isä? Sellasta eiole olemassakaan ja vain täys idiotti uskoo sellasen jota ei näy tai kuule. Sun kannattais mennä psykiatrille juttelee jos sä uskot jumalaan.

Onko jossain luvattu, että kaikki saavat kokea rakkautta?

Oletko kokeillut antaa rakkautta?

Ei voi antaa rakkautta jos sitä ei oteta vastaan.

Minä olen kokenut rakkauden, hyvin tulisen sellaisen ja voin sanoa että se oli tietynlaista kärsimystä.

Monilla niillä jotka eivät ole rakkautta kokeneet on aivan liian vaalenapunainen luulo asiasta.

Toisen rakastaminen vaeltelee täydellisen onnen ja helvetin maastossa ja on itseasiassa vaarallista. Siinä kaksi ihmistä on täysin avoinna toisileen, täysin toisen mielivallan armoilla.

Enää en halua rakastua.

En ole koskaan kokenut rakkautta. Nuorempana sille oli jotenkin herkemmässä
tilassa, mutta ei vaan. Vanhemmiten ainoastaan jonkun suuren luokan oman
elämän mullistuksen jälkeen on jollain tapaa ollut alttiimpi, jonkin aikaa. Kaippa
sitä on kehittänyt jonkin suojakuoren, kovettunut, jokin itsesuojelureaktio lienee.
Että jotenkin edes jaksaa elää päivästä toiseen, yhden sortin rikkinäisenä.

Pitää olla ensin onnellinen yksinään, sen jälkeen voi harkita täysipainoista suhdetta. Liiku ja harrasta paljon niin tapaat loppujenlopuksi jonkun.

JOKU SANOI: "Ei voi antaa rakkautta jos sitä ei oteta vastaan."

JUMALAUTA MIKÄ KOMMENTTI! MINÄ VASTAANOTAN RAKKAUTTA NIIN SAAATANASTI KUIN SITÄ JOKA RÖÖRISTÄ VAAN ANNETTAISIIN, MUTTA SITÄ EI NÄY MAILLA EIKÄ HALMEILLA! NIIN MTÄS SE SITTEN TARKOITTAA?