ei näköaloja

Vaikeiden elämänkokemusten jälkeen on ollut elämä hyvin rajoittunutta, niin omissa tekemisissä kuin ihmissuhteissakin. Kun joutuu kohtaamaan sen, että jostain annetaan ymmärtää, että on valinnut sellaisen elämän ja on aivan vastuussa omasta elämästään, katkeroituu, koska ei ole ollut keinoja muuttaa sitä, ei ole näköaloja, luottamusta, ei sitä "jotakin" mitä kaikilla muilla on elääkseen omaa elämäänsä omasta näkökulmastaan.

Sitten kun "se jokin" puuttuu, kun ei ole ollut edellytyksiä esimerkiksi parisuhteeseen tai menestymiseen tai selviämiseen elämässä, ja siitä vielä pitäisi itselleen saada se käsitys, että olet itse vastuussa siitä, (ei se kenenkään muunkaan vika tosin ole), niin katkeruus hyökyy mieleen.

Miten hyväksyä koskaan se ajatus, että itse on valinnut paskan elämänsä, elää sitä vapaaehtoisesti ja vastaa siitä, vaikka ei voisi asioihin vaikuttaa?

Miten kestää se, että ei ole ihmissuhteessa ja tajuta, että se on omaa valintaa, vaikka järki ei käsitä mistä rakkautta voi saada?
Miten hyväksyä se epäoikeudenmukaisuuden tunne, että kun on koittanut parhaansa mukaan selviytyä, saakin tajuta olevansa luuseri, joka ei osaa vastuuta ottaa ja hyväksyä elämäänsä, joka on vaikea?

Ja miten hyväksyä se, että toisillakin on vaikeaa ollut ainakin olevinansa, mutta silti se ei hidasta heidän elämäänsä minkään asioiden suhteen, kun minun elämässäni vaikeudet ovat muuri, joiden takaa ei edes näe mitään.
Miten hyväksyä se, että saa kuulla itse rajoittavansa itseään, kun sitä ei itse näe, että olisi mitään mahdollisuuksia edetä elämässään eteenpäin esimerkiksi ihmissuhteiden osalta? Miten osata olla jotakin, tai saada joku ominaisuus, mistä ihmiset puhuvat termein "vaikeuksien kautta voittoon", kun elämän menee vaikeuksien kautta uusiin vaikeuksiin.

Miten jaksaa teeskennellä toisille ja itselleen, että olisi elämäänsä tyytyväinen? Yrittää olla vuodesta vuoteen teko-optimistinen, kun ei suju? Ainakin toisten silmissä koittaa olla olematta luuseri, joka on.

Miten hyväksyä se, että kun on koettanut parhaansa mukaan omasta mielestään välttää vaikeuksia edellisten päälle, se onkin osaltaan elämää rajoittava tekijä? Mistä saada voimia siihen, että ei katkeroidu?

Mistä saada sitä jotakin, mitä muut elämäänsä valitsevat? Elämä on kapeaa, mutta kun sitä ei voi muuttaa? Miksi muut muka voivat, vai eikö niillä ole vaikeuksia olemassa ollenkaan tosiasiassa?