Muistatko, kun katsottiin öistä taivasta, kuinka siellä iso kuun mollukka paisteli, ja Otavan tähtijoukko loisti mustaa talvista kattoa vasten. Lumi narskui saappaiden alla, sormia puri pakkanen, kun ei hennottu laittaa hanskoja edes käteen, ne oli iholla ihoa vasten. Meillä ei ollut paikka minne mennä, käveltiin samoja kävelypolkuja pitkin pimeässä. Soitettiin puhelimilla toisillemme ihania biisejä, leikittiin lemmellä, että mitä jos me joskus kahdestaan saataisiin olla. Ei saatu olla, ei voitu olla, sulla on omat kuviosi ja mulla omat, hento rakkaus muuttui mustasukkaisuudeksi ja vihaksi, puhallettiin pillillä peli poikki.
On kesä, sormia ei palella enää, taivas on kauniin vaaleansininen, luonto kirkas ja kaunis, kaikki elämä kukkeimmillaan. Mutta minä kaipaan kauheasti niitä kirkkaita tähtiä. Ja kun laitan silmät kiinni, ne tähdet tippuvat alas maahan asti, jää vain musta pimeä taivas. Maan pinnalle laskee tulinen tähtituhka, pöllyää ilmaan. Kaikkialla vain karrelle palaneita riekaleita, kuolleeksi julistettuja muistoja.
On kesä, sormia ei palella enää, taivas on kauniin vaaleansininen, luonto kirkas ja kaunis, kaikki elämä kukkeimmillaan. Mutta minä kaipaan kauheasti niitä kirkkaita tähtiä. Ja kun laitan silmät kiinni, ne tähdet tippuvat alas maahan asti, jää vain musta pimeä taivas. Maan pinnalle laskee tulinen tähtituhka, pöllyää ilmaan. Kaikkialla vain karrelle palaneita riekaleita, kuolleeksi julistettuja muistoja.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ne tähdet ovat siellä yhä. Talvi tulee edelleenkin. Kuukin vielä paistaa öisin. Samat muistot elävät...
ja minä, yhä odotan sinua lämmittämään käsiäni.
Lämmittäisin kätesi syvälämpörohdoilla ja puristaisin omieni sisään. Minäkin odotan. Ulkona sataa vielä romua, hiiltyneitä taivaankappaleita. Siksi puin päälle avaruuspuvun, se on tehty kankaasta, joka ei syty palamaan, sen pitäisi suojata myös suuremmilta kolhuilta. Ompelin sen ihan itse.
Haaveilen, että joku päivä tulet ja riisut minut, sulatat tän pakastebuddingin. Ei mikään pieni haave.