Eli niin.. olo on todella ulkopuolinen, ihan kuin en sopisi/kuuluisi tähän yhteskuntaan.. Olen 23-vuotias ja käynyt jo lukion plus kaksi ammattikoulua, siltikään en ole päässyt mihinkään töihin, kukaan ei huoli minua töihin... Tosin saisin kyllä toisella ammatillani varmasti töitä, mikä on lähihoitaja, mutta syy miksi vaihdoin alaa heti oli se, että lähihoitajan työt vain ei ole ollenkaan alaani. Lähihoitajan työt ahdistavat ja yhden kesän, jona olin töissä lähihoitajana mietin saisinko sairaslomaa jos potkaisisin jalkani todella kovaa seinää päin ja se murtuisi.. Vastuu toisesta ihmisestä ahdistaa ja se kuoleman läheisyys.
Noh olen käynyt taasen ammattikouluja läpi, koska en ole saanut töitä ja en pääse sellaiseen kouluun johon oikeasti haluaisin. Olen alkanut ajattelemaan, että olen liian tyhmä... Ympärilläni kaikki pääsevät ammattikorkeaan ensimmäisellä yrittämällä tai pääsevät töihin mihin haluavat ja heillä on kaikkea... Minusta tuntuu kuin minulla ei olisi mitään.. Tai no minulla on aivan ihana perhe, minkä ansiosta olen vielä täällä. Mutta minua pelottaa, pelkään jääväni yksin ja minusta tuntuu, että olen jo jäämässä yksin...
Minulla on vain muutama kaveri, ja kun olen nyt tarkemmin pohtinut, niin eivät he ole edes kovin hyviä ystäviä... Ja kaikki asiat mitä haluaisin tehdä, lähteä ulkomaille, mennä johonkin konserttiin, mennä katsomaan jääkiekkomatsia, lähteä ulos viettämään iltaa ja tanssimaan, mennä elokuviin yms yms.. kaikki joutuisin tekemään yksin, koska yhtäkään kaveriani ei kiinnosta samat asiat kuin mitä minua kiinnostaa... Minusta tuntuu niinkuin kaverini eivät ymmärrä minua ja välillä tuntuu niinkuin he olisivat kyllästyneitä minuun... Eräs vanha paras kaverini kerran jo myönsi pienen erossa olon aikana, että "kai mä vähän kyllästyin suhun tai jotain..."
Ja kaiken tämän päälle vielä minusta tuntuu että pitkäaikaisen harrastukseni suhteen en ole enää mahtumassa joukkueeseen, jossa olen pelannut kymmenen vuotta. Meille vaihtui uudet valmentajat ja nämä kaksi uutta valmentajaa eivät ole minun kannaltani kovin hyviä valmentajia... Eli minusta tuntuu että minua ei haluta mihinkään, ei kouluun, ei töihin, ei joukkueeseen, ei kaveriporukkaan ei mihnkään... Eikä kukaan halua minua edes tyttöystäväkseen... Tunnen itseni hyvin turhaksi ja että olen suuri pettymys vaan kaikille..
En pysty puhumaan tuntemuksistani kenellekään, koska kaverini eivät ymmärrä ja toisaalta en pysty kertomaan kenellekään ilman itkemättä ja en halua että kukaan näkee minun itkevän.. joten esitän vain iloista ja niinkuin minulla ei olisi mitään hätää muille. En osaa näyttää todellisia tunteitani ulkopuolelle.. En osaa hakea apua mistään ja olen kuullut että mihinkään psykologillekaan ei pääse ellei ole itsetuhoisia ajatuksia...
En tiedä miksi kirjoitin tänne, mutta kai se on parempi jonnekin kuin pitää kokonaan sisällään...
Noh olen käynyt taasen ammattikouluja läpi, koska en ole saanut töitä ja en pääse sellaiseen kouluun johon oikeasti haluaisin. Olen alkanut ajattelemaan, että olen liian tyhmä... Ympärilläni kaikki pääsevät ammattikorkeaan ensimmäisellä yrittämällä tai pääsevät töihin mihin haluavat ja heillä on kaikkea... Minusta tuntuu kuin minulla ei olisi mitään.. Tai no minulla on aivan ihana perhe, minkä ansiosta olen vielä täällä. Mutta minua pelottaa, pelkään jääväni yksin ja minusta tuntuu, että olen jo jäämässä yksin...
Minulla on vain muutama kaveri, ja kun olen nyt tarkemmin pohtinut, niin eivät he ole edes kovin hyviä ystäviä... Ja kaikki asiat mitä haluaisin tehdä, lähteä ulkomaille, mennä johonkin konserttiin, mennä katsomaan jääkiekkomatsia, lähteä ulos viettämään iltaa ja tanssimaan, mennä elokuviin yms yms.. kaikki joutuisin tekemään yksin, koska yhtäkään kaveriani ei kiinnosta samat asiat kuin mitä minua kiinnostaa... Minusta tuntuu niinkuin kaverini eivät ymmärrä minua ja välillä tuntuu niinkuin he olisivat kyllästyneitä minuun... Eräs vanha paras kaverini kerran jo myönsi pienen erossa olon aikana, että "kai mä vähän kyllästyin suhun tai jotain..."
Ja kaiken tämän päälle vielä minusta tuntuu että pitkäaikaisen harrastukseni suhteen en ole enää mahtumassa joukkueeseen, jossa olen pelannut kymmenen vuotta. Meille vaihtui uudet valmentajat ja nämä kaksi uutta valmentajaa eivät ole minun kannaltani kovin hyviä valmentajia... Eli minusta tuntuu että minua ei haluta mihinkään, ei kouluun, ei töihin, ei joukkueeseen, ei kaveriporukkaan ei mihnkään... Eikä kukaan halua minua edes tyttöystäväkseen... Tunnen itseni hyvin turhaksi ja että olen suuri pettymys vaan kaikille..
En pysty puhumaan tuntemuksistani kenellekään, koska kaverini eivät ymmärrä ja toisaalta en pysty kertomaan kenellekään ilman itkemättä ja en halua että kukaan näkee minun itkevän.. joten esitän vain iloista ja niinkuin minulla ei olisi mitään hätää muille. En osaa näyttää todellisia tunteitani ulkopuolelle.. En osaa hakea apua mistään ja olen kuullut että mihinkään psykologillekaan ei pääse ellei ole itsetuhoisia ajatuksia...
En tiedä miksi kirjoitin tänne, mutta kai se on parempi jonnekin kuin pitää kokonaan sisällään...
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.