Tällainen monelle varmaan tuttu tarina elikkäs olen 96' syntyinen tyttö jolla on masennus. Masennus alkoi voimistua tuossa viime syksyn puolella, eli olen aika 'uusi tapaus'.
Luultavasti masennuksen syynä etten oo lainkaan tyytyväinen elämääni, en ole koskaan tehnyt mitään. Lapsesta saakka olen ollut sivustakatsoja ja kotonani ollut vaikka alaluokilla olisi kavereita riittänyt jopa roimat 2kpl. Aina jokin sai mut perääntymään 'en mä tänään tuu leikkiin, me mennään mummolle'
Valheitavalheita... Nyt yläluokalla liikuskelin sellaisessa viien henkilön porukassa, mutta olin silloinkin aina sivussa, suurinpiirtein seurasin vain heitä, pelkäen että jos yksin joutuani joudun kiusaajien kohteeksi. Eikä kukaan siis nykyään tiiä mun ajatusmaailmaa ollenkaan. Netissäkin oon koettanu ettii kavereita, jopa pojaksi esiintyneennä jospa siten saisin enemmän kavereita... Mut juu useimmat jättää parin päivän jutustelun jälkee mitä nyt suustani ees saan kerrotuks, kun ei nykyää oo oikee mitää puhuttavaa ko vaan mietin sitä ittemurhaa.
Elin ja elän pelossa, aina on jotakin jota pelkään. Olkoon se 'Mikä toi ääni on joka kuuluu mun takana' tai 'Entä jos sisko taas puhuu mulle, mitä mä sanon?? Kumpa se ei kysyis mitään'. Maailman turhimmista asioista siis...
Ahdistus siis valtaa mieleni jo aamuisella päänsärynkera, kädet tärisee ja sydän hakkaa sen verta että tuntuu jonkin tulevan ylös.
Oon menettäny elämän halun, nykyään vaan istun huoneessani esittäen että teen jotain, pitäähän mun näyttää 'normaalilta'... Voi olla että istun vaan tää kannettava sylissä katsoen työpöytää, koettaen rauhottua. Itkenykki ny joka päivä ja odotan koko päivän 'Jaksa nyt hymyillä vielä hetki varmaan kuuen aikaan jo illalla pääset 100% rauhaan ja voit päästää kaiken irti' ...tässä vaiheessa usein jo niin väsynyt siitä esittämisestä ettei kyyneleetkään edes tule.
Ekaa kertaa siis psykiatrilla kävin tos vähän alle kuukaus sitte ja noin viikon päästä toinen kerta.. Ei auttanu yhtään, ettei siitäkään oo apua. Viiltelyäkin juu harrastin tossa yhessä vaiheessa mut se on nyt vähentyny kun se ei peitä tota ahistusta enään.. Vaikka kuinka siitä sydämmenkohalta vetelis niin silti tuntuu se ahdistus.
Oon nytten vuodenkäänteestä saakka miettiny itsaria ja päätin tuossa kuukaus sitte et sitten syksyllä teen sen... Sillon olisi paras saan kevarin ja luultavasti lähden sillä jonnekki kauas tekeen sen, kaikki maholliset reitit jo mietittynä...
Tulin vaa purkaa sydäntäni tänne, älkää arvostelko liiaksi. Tein ton xeatia:n masennustestin niin näyttää 65:ttä kun 17 tai enemmästä pitäs mennä lääkärin puheille... Jotkut ei varmaan usko/kiinnosta ees tää mun asia, mut totuutta kaikki.
Kiits jos jaksoit lukee tän ja öitä mun puolesta. Huomista 'innoissaan' odotellessa...
Luultavasti masennuksen syynä etten oo lainkaan tyytyväinen elämääni, en ole koskaan tehnyt mitään. Lapsesta saakka olen ollut sivustakatsoja ja kotonani ollut vaikka alaluokilla olisi kavereita riittänyt jopa roimat 2kpl. Aina jokin sai mut perääntymään 'en mä tänään tuu leikkiin, me mennään mummolle'
Valheitavalheita... Nyt yläluokalla liikuskelin sellaisessa viien henkilön porukassa, mutta olin silloinkin aina sivussa, suurinpiirtein seurasin vain heitä, pelkäen että jos yksin joutuani joudun kiusaajien kohteeksi. Eikä kukaan siis nykyään tiiä mun ajatusmaailmaa ollenkaan. Netissäkin oon koettanu ettii kavereita, jopa pojaksi esiintyneennä jospa siten saisin enemmän kavereita... Mut juu useimmat jättää parin päivän jutustelun jälkee mitä nyt suustani ees saan kerrotuks, kun ei nykyää oo oikee mitää puhuttavaa ko vaan mietin sitä ittemurhaa.
Elin ja elän pelossa, aina on jotakin jota pelkään. Olkoon se 'Mikä toi ääni on joka kuuluu mun takana' tai 'Entä jos sisko taas puhuu mulle, mitä mä sanon?? Kumpa se ei kysyis mitään'. Maailman turhimmista asioista siis...
Ahdistus siis valtaa mieleni jo aamuisella päänsärynkera, kädet tärisee ja sydän hakkaa sen verta että tuntuu jonkin tulevan ylös.
Oon menettäny elämän halun, nykyään vaan istun huoneessani esittäen että teen jotain, pitäähän mun näyttää 'normaalilta'... Voi olla että istun vaan tää kannettava sylissä katsoen työpöytää, koettaen rauhottua. Itkenykki ny joka päivä ja odotan koko päivän 'Jaksa nyt hymyillä vielä hetki varmaan kuuen aikaan jo illalla pääset 100% rauhaan ja voit päästää kaiken irti' ...tässä vaiheessa usein jo niin väsynyt siitä esittämisestä ettei kyyneleetkään edes tule.
Ekaa kertaa siis psykiatrilla kävin tos vähän alle kuukaus sitte ja noin viikon päästä toinen kerta.. Ei auttanu yhtään, ettei siitäkään oo apua. Viiltelyäkin juu harrastin tossa yhessä vaiheessa mut se on nyt vähentyny kun se ei peitä tota ahistusta enään.. Vaikka kuinka siitä sydämmenkohalta vetelis niin silti tuntuu se ahdistus.
Oon nytten vuodenkäänteestä saakka miettiny itsaria ja päätin tuossa kuukaus sitte et sitten syksyllä teen sen... Sillon olisi paras saan kevarin ja luultavasti lähden sillä jonnekki kauas tekeen sen, kaikki maholliset reitit jo mietittynä...
Tulin vaa purkaa sydäntäni tänne, älkää arvostelko liiaksi. Tein ton xeatia:n masennustestin niin näyttää 65:ttä kun 17 tai enemmästä pitäs mennä lääkärin puheille... Jotkut ei varmaan usko/kiinnosta ees tää mun asia, mut totuutta kaikki.
Kiits jos jaksoit lukee tän ja öitä mun puolesta. Huomista 'innoissaan' odotellessa...
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.